The Dark Knight Rises

Kehuin aiemmin The Avengersia siitä, miten kerrankin supersankarielokuva ymmärtää asennoitua hupsuihin lähtökohtiinsa pilke silmäkulmassa. Christopher Nolanin molemmat modernit Batman-elokuvat ovat sitä vastoin profiloituneet täydelliseksi antiteesiksi kaikenlaiselle itseironialle. Valitettavasti haudanvakavuutta ei kuitenkaan kompensoida muita sarjakuvafilmatisointeja kypsemmällä tai hienovaraisemmalla ilmaisulla, vaan koomisesti mörisevään lepakkomieheen tai vaikkapa kasvoiltaan terminaattorin zombi-serkuksi muuttuvaan asianajajaan pitäisi osata suhtautua naama tyynesti peruslukemilla. Samasta ongelmasta kärsii myös trilogian päättävä The Dark Knight Rises, minkä lisäksi sen juonellinen korttitalo huojuu ja horjuu rysähtäen lopulta komeasti kasaan ilman, että pakkaan sisältyy edes yhtä fiaskoa pelastavaa Jokeria.

Erääksi Nolanin kömpelön tyylin tavaramerkeistä on muodostunut hänen Batman-elokuvissaan hahmojen suoltama kankea, pahimman luokan latteuksien täyttämä Hollywood-dialogipuuro. Myös The Dark Knight Risesissa jäykät vuoropuhelut vaikuttavat siltä, kuin jokin kaukainen muukalaisrotu yrittäisi rekonstruoida ihmisten välisiä keskusteluja, sillä luonnollisuus on uhrattu niissä täysin tarinan ja teemojen juurta jaksain selittämisen alttarille.

Eräs tällaisista puisevista pakotetun oloisista rupattelutuokioista käydään Joseph Gordon-Levittin näyttelemän nuoren poliisin, Blaken, ja Bruce Waynen välillä edellisen pysähtyessä selostamaan pariksi minuutiksi dramaattisin sanankääntein elämäntarinaansa sekä samankaltaisuuttaan naamiosankariksi pukeutuvan miljardöörin kanssa. Kyseinen kohtaus on nimittäin alusta loppuun juuri sitä ankeutta, johon - jälleen Avengersiin viitaten - Tony Starkin piikittely kesäteatterin Shakespeare-näytelmästä uppoaa vastustamattomasti. Kenenkään todellisen henkilön suuhun tuskin voisikaan kuvitella istuvaksi esimerkiksi sellaista dialogin kukkasta, kuin: "Ehkä olisi aika haukata raitista ilmaa ja alkaa kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Jotkut niistä yksityiskohdista saattavat kaivata apuanne."

Yksittäisistä vuorosanoista eniten vaivaantunutta kiemurtelua sai omalla kohdallani aikaan kuitenkin Banen toimia rahoittaneen bisnesmiehen kiljaisu, "Olet läpeensä paha!", jonka hän päästää ilmoille juuri ennen kuin hänen suojattinsa päättää raivata porhon pois tieltään. Huudahduksen kökköys iskee kasvoille kuin avannosta nostettu lahna ottaen huomioon, että massiivisen vapaapainijan ja Darth Vaderin ristisiitoksen uhatessa katkaista niskat todennäköisin reaktio kenen tahansa kohdalla olisi todellisuudessa joko anoa armoa tai huutaa apua.

Tietysti nilkin kroisoksen kuolintavassa on loppujen lopuksi kysymys vain siitä, millaisessa sävyssä elokuva tahtoo hahmonsa esittää. The Dark Knight Rises kunnostautuukin Prometheuksen tavoin aivan erityisesti katsojan läpinäkyvässä manipuloimisessa kärjistettyjen sivuhenkilöiden avulla.

Hämärähommiin sotkeutuvan liikemiehen lisäksi tällaiseksi persoonaksi kohoaa etenkin Batmanin vangitsemista hamuileva uusi poliisipäälikkö, Foley, jonka idiotismilla voidaan muun muassa kätevästi oikeuttaa alun ajojahtikohtaus kuin myös saada hyvikset näyttämään fiksuilta ja filmaattisilta vertailussa hänen rinnallaan. Kun puolestaan Banen suunnitelma eristää Gotham City muusta maailmasta käy viimein selväksi, mikä korostaisikaan pahisten yliotetta alleviivaavammin kuin kohtaus, jossa ärsyttävän ylimielinen sotilas uhittelee ensin terroristeille mutta joutuu lopulta keräämään leukojaan maasta kuullessaan tilanteen vakavuuden? Eikä sovi unohtaa lapsia, noita suloisia pikku palleroita, joiden ihailevat huudahdukset Batmania kohtaan ovat kuluneempi temppu kerätä sankarille sympatiapisteitä, kuin kirjoittaa hänelle uskollinen koira lemmikkieläimeksi.

Hahmojensa kohdalla The Dark Knight Rises tyytyykin vain katsojan hämäämiseen niiden kunnollisen kehittämisen tai syventämisen sijaan. Elokuvan henkilöistä kehkeytyy näet onttoudessaan Inceptionin tavoin lähinnä informaation ulostusautomaatteja sekä juonenkuljetuksen välineitä. The Dark Knightiin verrattuna Batmanin osa päähenkilönä on sentään tällä kertaa miellyttävästi selkeämpi, mutta hänen kehityskaarensa juostaan läpi paneutumatta siihen lainkaan. Keskeinen käännekohta hänen tarinassaan eli vankilakuopan pohjalta nouseminen käsitellään nimittäin rutiininomaisen mekaanisesti kliseisenä "kolmas kerta toden sanoo" -kuviona. Hänen lopullinen onnistumisensakaan ei edes kumpua mistään mullistavasta sisäisestä kasvusta persoonana tai itsenäisestä havainnosta, vaan ohjeet kuilusta kapuamiseen tavutetaan hänelle käytännössä suoraan päin naamaa.

Leffan hahmoista ainoana inhimillisyyttä huokuu koko trilogian valopilkkuna häärinyt lepakkomiehen hovimestari, Alfred, puhtaasti Michael Cainen verrattoman näyttelijäntyön ansiosta. Hänenkin rooliaan yritetään silti jatkuvasti kampittaa sullomalla hänen suunsa niin täyteen tarinan taustoitusta ja selittelyä, että kenen tahansa muun kuin Cainen ollessa kyseessä olisin alkanut jo haukotella ja katsella kelloani. Täysin älytön ratkaisu Nolanilta on myös leikata joka kerta kesken hahmon puheiden täsmälleen niihin asioihin, mistä tämä juuri sillä hetkellä selostaa, kuin uskollinen ja avulias satukirjan kuvittaja sen sijaan, että hän luottaisi Cainen tasoisen näyttelijän kykyyn vangita katsojansa huomio pelkillä kasvonilmeillään.

Tästä huolimatta The Dark Knight Risesin vahvimmat kohtaukset menevät kuitenkin brittiveteraanille, sillä esimerkiksi hänen surunsa kuolleeksi luulemansa Brucen haudan äärellä on niitä harvoja tuokiota, jolloin elokuva onnistuu tunnetasolla vaikuttamaan. Tämäkin hetki vesitetään silti jälkeenpäin masentavan munattomalla loppuratkaisulla, joka ei valitettavasti malta olla tukeutumatta täydellisen ennalta arvattavaan ja laimeaan "sankari oli sittenkin elossa!" -käänteeseen.

Saagan päätösosan pahiksena puolestaan Tom Hardyn esittämä Bane vaikuttaa aluksi lupaavalta tapaukselta, sillä hahmon mainiosti miksattu kylmäävä ääni sekä fyysinen olemus luovat kunnioitusta herättävän yhdistelmän. Hardy kykeneekin maskistaan huolimatta tai juuri sen ansiosta luomaan filmin alussa rooliinsa lähes Jokerin veroista uhkaa. Keskivaiheilla elokuvaa terroristin katu-uskottavuus alkaa kuitenkin rapista, sillä esimerkiksi puhe, jonka hän pitää kaupungin haltuun otettuaan, synnyttää mahtipontisuudessaan maskin takaa luettuna lähinnä hilpeyttä, minkä lisäksi kohtaus on kuvattu todella omituisesti siten, että TV-ryhmän paettua mies vaikuttaa mesoavan paikalla kuin yksikseen. Viimeistään hänen osansa elokuvassa lässähtää, kun hänet syrjäyttää pahiksena koko leffan mitäänsanomattomin ja tyhjänpäiväisin hahmo, ja itse Bane, jota on aloituskohtauksesta asti kehitelty tarinan antagonistiksi, pamautetaan pois päiviltä kuin olkia kohauttaen.

Elokuvana The Dark Knight Rises kompastelee kuitenkin kaikkein pahimmin siihen uskomattomaan kasaan epäuskottavuuksia sekä -loogisuuksia, joita sen juoni on ahdettu pullolleen. Siinä vaiheessa, kun joka toisessa kohtauksessa saa kohotella kulmiaan hämmästyttävän ilmiselvien typeryyksien kanssa, kysymys ei ole enää Sormusten herran tyyliin taustalla ajavan jeepin kaltaisista pikkumokista vaan ihan oikeasti tarinankerronnan tehoa jäytävästä, kokonaisuuden kannalta merkittävästä ongelmasta. Älyttömyyksien määrän ylittäessä sen kriittisen pisteen, ettei Batmanin avuksi taisteluun täysin pohjustamatta ryntäävää tyrannosaurus rexiäkään jaksaisi enää kyseenalaistaa, leffan tosissaan ottaminen muodostuu vaikeaksi tehtäväksi, sillä millään sen tapahtumilla ei tunnu olevan enää mitään väliä. Siitä tosin Nolanille on nostettava hattua, että ovela nopeasti kohtauksesta toiseen kiirehtivä leikkaus saa herkästi unohtamaan edellisen kohtauksen hölmöydet, kun kiire koittaa ihmetellä jo seuraavia.

Filmin juonenkuljetuksen järjettömyyksiä on monelta taholta vähätelty ja elokuvaa on puolustettu protestoimalla, ettei uskottavuutta rikkovilla möhläyksillä ole väliä tarinan varsinaisen ytimen rinnalla. Väitteenä tämä ei mielestäni käy kuitenkaan järkeen, sillä saman tien voisi myös esittää, etteivät mitkään muutkaan leffan toteutukselliset seikat, kuten näyttely, dialogi, lavastus, puvustus tai kuvaus, kerronnan koherenttiuden ohella merkitse loppujen lopuksi pätkän vertaa. Lisäksi, jotta kyseisellä argumentilla olisi jotain pohjaa, täytyisi olettaa, että The Dark Knight Risesilla todella on vahva tarinallinen ydin esimerkiksi huolella veistettyjen hahmojen tai taidokkaan teemojen käsittelyn muodossa.

Juonellisesti elokuvan erääksi hämmennystä herättävimmäksi osa-alueeksi paljastuu pahisten niin kutsuttu suunnitelma. Ensinnäkin Gothamin maailmankartalta pyyhkimistä hamuavan Varjojen liigan tuominen mukaan jälleen kuvioihin Batman Beginsistä on eräs koko leffan typerimmistä ideoista, sillä syntisen suurkaupungin tuhoa jostain epämääräisestä syystä pakkomielteisesti tavoitteleva organisaatio aiheutti jo myötähäpeää ensimmäisessä filmissä. Trilogian päätöksessä heillä luulisi sitä paitsi olevan päämääräänsä entistä vähemmän kiinnostusta, koska kuten pormestari puheessaan toteaa, Harvey Dent -laki on tiputtanut metropolin rikollisuuden pohjalukemiin.

Sitäkin enemmän ihmetyttää silti, miksi konnat eivät vain päästä lepakkomiestä kylmästi päiviltä, sillä leffan aikana tilaisuuksia siihen tarjotaan valehtelematta kymmeniä. Todella laiskasti kirjoitettuna tekosyynä käytetään sitä, että Batmanin täytyy kuulemma kärsiä ja nähdä rakkaan kaupunkinsa romahdus ennen kuolemaansa, mutta ketään eivät kylläkään hänen kärsimyksensä vaikuta kiinnostavan, sillä hävittyään Banelle hänet vain hylätään ja unohdetaan vankilakuoppaansa. Surkuhupaisasti pahikset toimivat lähes kuin he jopa salaa toivoisivat Batmanin voittoa. Vankilaa ei muun muassa ketään huvita vartioida, minkä lisäksi itse pääilkimyksen paljastaessa henkilöllisyytensä tämä kertaa jamesbondmaisesti lepakkomiehelle koko elämäntarinansa sekä suuren suunnitelmansa sen sijaan, että vain listisi vastustajansa, jotta joku takuulla ehtii rientää ajoissa sankarin apuun.

Terroristien kiristyskeinonaan käyttämä ydinpommi puolestaan luo tarinaan omat ammottavat aukkonsa. Wayne-yhtiön fuusioreaktorin, josta pommi lopulta tehtaillaan, tuhoaminen hautaisi esimerkiksi maailman toiveet uudesta uusiutuvasta energialähteestä, koska kukaan ei osaisi enää kasata sitä uudelleen. Ihanko tosissaan siis kenelläkään ei tullut mieleen kirjata ylös hökötyksen piirustuksia ja teknisiä yksityiskohtia sen valmistamisvaiheessa?

Pahikset puolestaan käyttävät ydinasetta tarkoituksiinsa lievästi sanottuna kummallisesti, sillä he päättävät kuskata sitä ympäri kaupunkia muuten vain kuukausia odotellen, että se lopulta posahtaa itsekseen, koska heidän pyrkimyksenään on epätoivon luominen tai jokin muu tuulesta temmattu motiivi, josta Nolanin veljeksillä tuskin itselläkään oli aavistusta käsikirjoitusta raapustaessaan. Avualiaasti kuitenkin fanaatikot liittävät reaktoriin ajastimen, jotta hahmot sekä yleisö pysyvät jatkuvasti kärryillä siitä, paljonko armonaikaa on jäljellä - edellä mainitut tosin yleensä telepaattisesti. Kun Batman lisäksi kuskaa pommin kaupungista läheiselle merialueelle räjähtämään, säteilyvaaran uhka ei sekään onnekkaasti haittaa ketään.

Elokuvaan vakavasti suhtatumista vaikeuttaa myös sankareiden ilmiömäinen taito selvitä vaaroista vaurioitta sekä vammoja saadessaan parantua niistä pikavauhtia. Batmanin kovia kokenut selkä muun muassa hoituu kuntoon vankilassa yksinkertaisesti suoristamalla, eikä uusia haavereita aiheudu edes, vaikka tämän jälkeen hän ryntää tiputtautumaan kymmenien metrien pudotuksen silkan vartalon ympärille kierretyn köyden varassa. Poliisipäällikkö Gordonin puolestaan rysähtäessä alas sillalta autotielle pommia kuljettavan rekan takakontissa hän ei ole tästä pikku tärähdyksestä moksiskaan. Blake on niin ikään syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä sotilaiden räjäyttäessä palan siltaa aivan hänen nenänsä edestä, miehelle - saatika sitten itse sillalle - ei tilanteesta koidu hätäpäivää. Kun taas pääpahis puukottaa Batmania kylkeen tehdessään suuren paljastuksensa, lepakkomies ähisee hetken, minkä jälkeen koko haavoittumiseen ei enää filmin aikana palata.

Edes mahdottomilta vaikuttavista tilanteista viime hetkellä pelastautuminen ei tuota sankareille ongelmia, sillä kerran jos toisenkin apu tietää ilmaantua paikalle juuri kriittisellä sekunilla. Kissanaisen loppukähinöissä suorittaman pakollisen Han Solo -manöveerin lisäksi Batman puolestaan säntäilee pelastamaan pulasta tarkalleen oikealla hetkellä muun muassa Gordonia ja Blakea.

Elokuvan henkilöiden taianomainen kyky teleportata paikkojen välillä ja löytää toisensa suurkaupungin keskeltä käykin suorastaan rasittavaksi, kun siirtymisiä ja kohtaamisia ei pohjusteta mitenkään. Batman muun muassa pystyy pullahtamaan keskeltä aavikkoa muusta yhteiskunnasta eristettyyn Gothamiin ja päättelemään kissanaisen täsmällisen sijainnin ilman minkäänlaisia rahavaroja tai teknisiä vempeleitään. Kun Gordon puolestaan päätyy jahtaamaan leffan alussa rikollisia viemäreihin, Blake pystyy maagisesti ennustamaan, että poliisipäällikön täytyy huuhtoutua lopulta ihmisten ilmoille juuri tietystä poistotunnelista, ja saapuu luonnollisesti poimimaan hänet juuri ajoissa talteen. Lienee myös sanomattakin selvää, että lopputaistelun melskeessä Bane ja Batman kykenevät löytämään vaivatta toisensa satojen ihmisten keskeltä päätyäkseen ratkaisemaan välinsä eeppisen mielikuvituksettomassa viimeisessä nyrkkimatsissa.

Pahimmillaan hahmojen selittämättömät siirtymät paikkojen välillä tuottavat jopa tahatonta komiikkaa. Kun Batman ja kissanainen esimerkiksi sopivat näkevänsä viemäreissä, hetkeä ennen heidän tapaamistaan väläytetään kohtaus, jossa lepakkomies tarkkailee ikonisena ilmestyksenä pilvenpiirtäjän huipulta öistä Gothamia. Voin vain kuvitella, miten kameran katsoessa muualle viittasankari kipuaa kiroillen kiireisenä sopivalle poseerauspaikalle patsastelemaan sekä sadattelee ähertäessään sieltä vielä alas ehtiäkseen ajoissa treffeille katutason alapuolelle.

Aivan oman älyvapaan kappaleensa elokuvan tarinassa muodostaa puolestaan poliisien ja rikollisten välillä käytävä katutaistelu, jossa jälkimmäisillä on käytössään automaattiaseet sekä kolme Batmobiilia kun taas edellisellä vain pistooleja ja pamppuja. Kuin ihmeen kaupalla koko yhteenotto ei mene kuitenkaan poliisien silmittömäksi teurastukseksi, sillä jostain syystä rötöstelijät ja terroristit päättävät asemista ampumisen sijaan rynnätä käsirysyyn vastustajiensa kanssa.

Sinivuokkojen operaatiot saavat koko elokuvan aikana muutenkin varsin lennokaat mittasuhteet. Eniten epäuskoista hämmästelyä aiheuttaa kohtaus, jossa kaikki kaupungin lainvartijat marssivat valtavana joukkona viemäreihin tietämättä, mitä siellä odottaa - koska näinhän poliisi yleensä toimii rikollisjengien kanssa! Kun kaupungin päättäjät keksivät sitten kuitata menestyksekkäästi tämän huomiota herättävän tempauksen kansalaisille toteamalla: "se on vain harjoitus", leffan käsikirjoituksen voisi löysyydessään luokitella olomuodoltaan jo nesteeksi.

Filmin juoni kirvoittaa ihmetyksen aiheita myös kissanaiseen liittyen. Miksi naikkonen esimerkiksi houkuttelee poliisin paikalle tapaamiseen Banen kätyreiden kanssa, vaikka hän joutuu joka tapauksessa tappelemaan roistoja vastaan ja vaikuttaa selviävän tilanteesta helposti ilman apuakin? Entä sisältyykö siihen, että hänet päätetään ilman mitään näennäistä syytä heivata nimenomaan miesten vankilaan, muuta järjellistä perustetta kuin se, ettei käsikirjoitukseen ole näin tarvinnut sisällyttää erikseen kohtauksia nais- ja miesvankilan murtamisille? Missä vaiheessa hänen romanssinsa puolestaan ennättää tarinan aikana kehittyä Batmanin kanssa, ja miten heillä riittää uskallusta pysähtyä jättämään jäähyväisiä ja pusuttelemaan keskenään alle pari minuuttia ennen pommin räjähtämistä?

Eivätkä The Dark Knight Risesin nostattamat kysymykset tähän lopu. Miten esimerkiksi Banen alaiset ovat kyenneet virittämään kaupungin sillat täyteen räjähteitä ilman kenenkään huomaamatta? Miksi puolestaan ainoata säästettyä siltaa vartioivat poliisit haluavat välttämättä räjäyttää sen vain yhden miehen yrittäessä kävellä ylitse, vaikkei kukaan terroristeista ole mitä ilmeisimmin paikalla seuraamassa tapahtumaa? Entä miten Banen pamauttaessa jalkapallostadionin kentän olemattomiin yleisö ei välittömästi mene täydelliseen paniikkiin vaan odottaa kiltisti aloillaan siihen asti, että mies on ehtinyt esittää uhkauspuheensa. Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: miksi, oi miksi, Batman turvautuu edelleen naurettavaan mörinä-ääneensä silloinkin, kun kaikki henkilöt ympärillä tietävät hänen todellisen identiteettinsä, ja möllöttää lauseidensa välillä lisäksi joka kerta suu typerästi auki lerpattaen?

Juonenkuljetuksensa, hahmojensa sekä dialoginsa puutteista huolimatta The Dark Knight Rises ei silti vajoa aivan syvimpiin pohjamutiin. Ensinnäkin, kuten suuren budjetin Hollywood-kesäleffalta sopii odottaa, elokuvan visuaalinen puoli tarjoaa vähintään teknisesti erittäin vakuuttavaa jälkeä. Tietokone-efektit eivät missään vaiheessa erotu silmään perinteisten tehosteiden joukosta, minkä lisäksi lumiset otokset Manhattanin fantasiaversiosta näyttävät todella komeilta. Lopun poliisit vastaan rosmot -kahakkaan luo puolestaan hienosti vahvaa sielläolon tunnetta se, että osuus on toteuttu aitona joukkokohtauksena.

Monet filmin yksittäiset onnistuneet hetket ansaitsevat myös kehuja. Cainen komeimpien esiintymisten lisäksi mieleen painuu etenkin Batmanin ja Banen ensimmäinen kohtaaminen, jossa Banen tuolloin vielä vakuuttava epäinhimillinen ääni sekä pimeissä loukoissa käytävä kamppailu muokkaavat tunnelmasta jopa hyvin paljon Jedin paluun legendaarisen lopputaiston kaltaisen. Kyseessä on lisäksi toinen elokuvan kohtauksista, jossa musiikki ymmärretään hiljentää edes hetkeksi luoden tilanteeseen enemmän tehoa, kuin mitä yhdelläkään Hans Zimmerin paisuttelevista sävelistä saavutetaan.

Eniten leffassa pidin kuitenkin sen pinnan alla kuplivasta Metropolis-henkisestä teemasta, jossa rikkaiden ja köyhien välille muodostunut kuilu ajaa köyhät radikalisoitumaan ja aloittamaan vallankumouksen parempiosaisiaan vastaan. Elokuva viittaakin sanomallaan useaan otteeseen muun muassa Wall Streetin mellakoihin kuin myös arabikevääseen. Allegorisessa kuviossa kissanainen ja Bane edustavat henkilöinä köyhälistöä Banen paljastuessa vieläpä karimaattiseksi populistiksi ja kansankiihottajaksi, kun taas Bruce Wayne muiden varakkaiden rinnalla kuuluu luonnollisesti rikkaiden leiriin, jonka tahtoa valtiovalta puolestaan toteuttaa. Batmanin täytyykin tarinassa väliaikaisen tappionsa ja vankeutensa seurauksena oppia ymmärtämään, miltä elämä vastakkaisella puolella aitaa vertauskuvallisesti tuntuu, ja kasvaa siten lopulta ihmiseksi, joka voi muodostaa sillan yhteiskuntaluokkien välille.

Alkupuolella filmiä mielenkiintoisen ajankohtainen teema jopa paikkaa muuten jäykkyydessään kompuroivia kohtauksia siedettäviksi. Valitettavasti filmi ei kuitenkaan pureudu viestiinsä missään vaiheessa erityisen syvällisesti, vaan lopun ydinpommijahdissa se lopulta unohtuu oikeastaan kokonaan saavuttamatta koskaan minkäänlaista loppupäätelmää. Lisäksi minua askarruttaa se sävy, missä leffa tahtoo itse asiassa koko rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelun loppujen lopuksi esittää, sillä sen juoneen sisältyy The Dark Knightin tavoin tiettyjä epäilyttäviä piirteitä, kuten Patriot Actin rinnastuminen suoraan Dent Actiin, jota elokuvassa ylistetään menestyksekkäänä rikosten ehkäisijänä ja jonka moraalisesti arveluttavat seikat nähdään esimerkiksi Gordonin ja Batmanin taholta vain pienenä pakollisena pahana.

The Dark Knight Risesin hyvät puolet näyttäytyvätkin kokonaisuuden keskellä vain lähinnä yksittäisinä positiivisina pilkahduksina, joita liian monet vastaan haraavat asiat pyrkivät hautaamaan alleen. Zimmerin lähes tauottomasti pauhaava musiikkiraita muun muassa turruttaa rasittavan ylieeppisellä suurentelullaan pahemmin kuin vanhojen mustavalkoelokuvien herkeämättä taustalla soittava orkesteri. Torvet törähtelevät dramaattisesti, vaikkei leffassa sillä hetkellä tapahtuisi itse asiassa mitään ihmeellistä, ja jokaista koskettavaksi tarkoitettua kohtausta alleviivataan kyllästymiseen asti surumielisellä viulunvingutuksella.

Olen myös pitkään suhtautunut epäileväisesti Nolanin toimintaohjaajan kykyihin ja The Dark Knight Rises vain vahvistaa epäluottamustani. Toimintaelokuvaksi se ei nimittäin masentavasti sisällä Batmanin ja Banen ensimmäistä yhteenottoa lukuunottamatta yhtäkään muistettavaa tai kekseliästä toimintakohtausta. Sen lisäksi, että lepakkomiehen ja terroristin välit selvitetään lopullisesti ankean antikliimaksisessa rystysmittelössä, joka on käytännössä vain väsynyt toisinto ensimmäisestä matsista, leffan huipentava pommirekan takaa-ajo latistuu aivan läpeensä mitäänsanomattomaksi ja innottomaksi räjähdysten sekaiseksi haahuiluksi. Näyttävien rymistelykohtausten osalta esimerkiksi Avengers onkin filminä peräisin aivan kuin toiselta taivaankappaleelta. Molemmissa elokuvissa merkittäväksi puutteeksi jää tosin se, että mäiskeestä uupuu yleensä kunnollinen draaman tai jännityksen elementti.

Reiluuden nimissä on todettava, että kaikesta kritiikistäni huolimatta kuvailisin suurimman osan ajastaan The Dark Knight Risesia ennemmin siedettäväksi kuin suoranaisen surkeaksi. Kiehtova ajankohtainen teema pelastaa sen, mitä pelastettavissa on, mutta kuten usein Nolanin elokuvissa, toteutuksen ja tarinankerronnan taso eivät tee näppärille ideoille oikeutta. Siinä vaiheessa, kun lähes kolmetuntisen elokuvan juonelliset hölmöydet alkavat kasaantua jo leffan muutenkin lukuisten kömpelyyksien päälle, kokonaisuus muuttuu yhdeksi suureksi puurovelliksi, josta ei tahdo saada mitään otetta eikä mistään tapahtumista tunnu olevan syytä kiinnostua. Ehkäpä modernin totisen lepakkomiehen aika onkin siis todella koittanut ripustaa viittansa naulaan.