The Dark Knight Rises

Vaikka The Avengers oli mielestäni kokonaisuuten heikko esitys, kehuin sitä siitä, miten kerrankin supersankarielokuva ymmärtää asennoitua hupsuihin lähtökohtiinsa pilke silmäkulmassa. Christopher Nolanin molemmat modernit Batman-elokuvat ovat sitä vastoin profiloituneet täydelliseksi antiteesiksi kaikenlaiselle itseironialle. Valitettavasti haudanvakavuutta ei silti kompensoida muita sarjakuvafilmatisointeja kypsemmällä kerronnalla. Samasta ongelmasta kärsii myös trilogian päättävä The Dark Knight Rises, jonka korttitalo rysähtää kasaan ilman, että pakkaan sisältyy edes fiaskoa pelastavaa Jokeria.

Erääksi Nolanin tavaramerkeistä on muodostunut hänen Batman-elokuvissaan hahmojen suoltama kankea, pahimman luokan Hollywood-dialogi. Myös The Dark Knight Risesissa jäykät vuoropuhelut vaikuttavat siltä, kuin jokin kaukainen muukalaisrotu yrittäisi rekonstruoida ihmisten välisiä keskusteluja. Luonnollisuus on uhrattu niissä täysin eksposition alttarille.

Eräs tällaisista puisevista rupattelutuokioista käydään Joseph Gordon-Levittin näyttelemän nuoren Blake-poliisin sekä Bruce Waynen välillä, kun ensimmäinen pysähtyy selostamaan dramaattisesti elämäntarinaansa sekä samankaltaisuuttaan naamiosankariksi pukeutuvan miljardöörin kanssa. Kyseinen kohtaus on alusta loppuun juuri sitä pahinta kesäteatteriankeutta, josta Tony Stark piikittelee The Avengersissa muita supersankarielokuvia. Kenenkään todellisen henkilön suuhun tuskin voisi kuvitella istuvaksi muun muassa sellaista dialogin kukkasta, kuin: "Might be time to get some fresh air, start paying attention to the details. Some of those details might need your help."

The Dark Knight Rises kunnostautuu myös Prometheuksen tavoin katsojan läpinäkyvässä manipuloimisessa sivuhenkilöiden avulla. Kun esimerkiksi Bane-pahis raivaa häntä rahoittaneen bisnesmiehen tieltään, katsojan oletetaan suorastaan myhäilevän karikatyyrimaisena pikkunilkin kohtalolle.

Hämärähommiin sotkeutuvan liikemiehen ohella kärjistettyihin hahmoihin kuuluu erityisesti Batmanin vangitsemista hamuileva uusi poliisipäälikkö, Foley. Hänen idiotismillaan voidaan kätevästi oikeuttaa toinen toistaan typerämpiä käänteitä kuin myös saada hyvikset näyttämään fiksuilta ja filmaattisilta vertailussa hänen rinnallaan.

The Dark Knight Risesin hahmot jäävät ylipäänsä kauttaaltaan ontoiksi. Batmanin itsensä kehityskaari esimerkiksi juostaan läpi paneutumatta siihen lainkaan. Keskeinen käännekohta hänen tarinassaan eli vankilakuopan pohjalta nouseminen on suorastaan naurettava, sillä murtuneen selkärangan korjaamiseen riittävät lääkeiksi suoristaminen ja tahdonvoima. Hänen lopullinen vaikeuksien kautta saavutettu voittonsakaan ei edes kumpua mistään sisäisestä kasvusta: hän vain tekee työtä käskettyä.

Leffan hahmoista ainoana inhimillisyyttä huokuu koko trilogian valopilkkuna häärinyt Lepakkomiehen hovimestari, Alfred, puhtaasti Michael Cainen verrattoman näyttelijäntyön ansiosta. Hänenkin rooliaan yritetään silti jatkuvasti kampittaa sullomalla hänen suunsa niin täyteen yleisölle selittelyä, että kuka tahansa muu kuin Caine tuskin selviytyisi tehtävästä kunnialla. Siitä huolimatta The Dark Knight Risesin vahvimmat kohtaukset menevät brittiveteraanille, sillä esimerkiksi hänen surunsa kuolleeksi luulemansa Brucen haudan äärellä on niitä harvoja tuokiota, jolloin elokuva onnistuu tunnetasolla vaikuttamaan. Olkoonkin, että loppuratkaisu vesitetään totaalisen ennalta arvattavasti.

Saagan päätösosan pahiksena puolestaan Tom Hardyn esittämä Bane vaikuttaa aluksi lupaavalta tapaukselta, sillä hahmon mainiosti miksattu kylmäävä ääni sekä fyysinen olemus luovat kunnioitusta herättävän yhdistelmän. Hardy kykeneekin maskistaan huolimatta tai juuri sen ansiosta luomaan filmin alussa rooliinsa lähes Jokerin veroista uhkaa.

Keskivaiheilla elokuvaa terroristin katu-uskottavuus alkaa silti rapista. Muun muassa puhe, jonka hän pitää kaupungin haltuun otettuaan, synnyttää mahtipontisuudessaan maskin takaa luettuna lähinnä hilpeyttä. Viimeistään hänen osansa elokuvassa lässähtää, kun hänet syrjäyttää pahiksena koko leffan mitäänsanomattomin ja tyhjänpäiväisin hahmo.

The Dark Knight Rises kompastelee myös jatkuvasti uskomattomaan kasaan epäuskottavuuksia sekä -loogisuuksia, joita sen juoni on ahdettu pullolleen. Siinä vaiheessa, kun joka toisessa kohtauksessa saa kohotella kulmiaan hämmästyttävien typeryyksien kanssa, kysymys ei ole enää Sormusten herran tyyliin taustalla ajavan jeepin kaltaisista pikkumokista vaan tarinankerronnan tehoa jäytävästä, kokonaisuuden kannalta merkittävästä ongelmasta. Elokuvan tosissaan ottaminen muodostuu vaikeaksi, sillä millään sen tapahtumilla ei tunnu olevan mitään väliä. Siitä tosin Nolanille on nostettava hattua, että ovela nopeasti kohtauksesta toiseen kiirehtivä leikkaus saa herkästi unohtamaan edelliset hölmöydet, kun kiire koittaa ihmetellä jo seuraavia.

Filmin pahisten suunnitelmat paljastuvat esimerkiksi täysin järjettömiksi. Ensinnäkin Gothamin maailmankartalta pyyhkimistä hamuavan Varjojen liigan tuominen mukaan jälleen kuvioihin Batman Beginsistä on eräs koko leffan typerimmistä ideoista, sillä syntisen suurkaupungin tuhoa epämääräisistä syistä pakkomielteisesti tavoitteleva organisaatio aiheutti jo tuolloin myötähäpeää. Trilogian päätöksessä heillä luulisi sitä paitsi olevan siihen entistä vähemmän motivaatiota, koska kuten pormestari puheessaan toteaa, Harvey Dent -laki on tiputtanut metropolin rikollisuuden pohjalukemiin.

Sitäkin enemmän ihmetyttää silti, miksi konnat eivät vain päästä Lepakkomiestä kylmästi päiviltä, sillä elokuvan aikana tilaisuuksia siihen tarjotaan valehtelematta kymmeniä. Todella laiskasti kirjoitettuna tekosyynä käytetään sitä, että Batmanin täytyy kuulemma kärsiä ja nähdä rakkaan kaupunkinsa romahdus ennen kuolemaansa. Ketään hänen kärsimyksensä eivät tosin vaikuta kiinnostavan, sillä hävittyään Banelle hänet vain hylätään ja unohdetaan vankilakuoppaansa.

Surkuhupaisasti pahikset toimivat kuin he salaa toivoisivat Batmanin voittoa. Vankilakuoppaa ei nimittäin vartioi kukaan, ja pääilkimyksen paljastaessa henkilöllisyytensä tämä kertaa jamesbondmaisesti sankarille koko elämäntarinansa sekä suuren suunnitelmansa sen sijaan, että vain nirhaisi vastustajansa.

Terroristien kiristyskeinonaan käyttämä ydinpommi puolestaan luo tarinaan omat ammottavat aukkonsa. Wayne-yhtiön fuusioreaktorin, josta pommi lopulta tehtaillaan, tuhoaminen hautaisi esimerkiksi maailman toiveet uudesta uusiutuvasta energialähteestä, koska kukaan ei osaisi enää kasata sitä uudelleen. Ihanko tosissaan siis kenelläkään ei tullut mieleen dokumentoida ylös hökötyksen teknisiä yksityiskohtia ja valmistusprosessia?

Pahikset vuorostaan käyttävät ydinasetta tarkoituksiinsa lievästi sanottuna kummallisesti, sillä he päättävät kuskata sitä ympäri kaupunkia muuten vain kuukausia odotellen, että se lopulta posahtaa itsekseen. Heidän pyrkimyksenään on näet epätoivon luominen tai jokin muu tuulesta temmattu motiivi, josta Nolanin veljeksillä tuskin itselläkään oli aavistusta käsikirjoitusta raapustaessaan. Avuliaasti kuitenkin fanaatikot liittävät reaktoriin ajastimen, jotta hahmot sekä yleisö pysyvät jatkuvasti kärryillä siitä, paljonko armonaikaa on jäljellä – edellä mainitut tosin yleensä telepaattisesti. Kun Batman lisäksi kuskaa pommin kaupungista merelle räjähtämään, säteilyvaara ei sekään onnekkaasti haittaa ketään.

Elokuvaan vakavasti suhtatumista vaikeuttaa myös sankareiden ilmiömäinen kyky selvitä vaaroista ja vammoista ilman jälkeäkään. Batman saa esimerkiksi kovia kokeneen selkänsä ohella puukosta kylkeensä, mikä pikku ähinöiden jälkeen unohdetaan sen sileän tien. Mahdottomista tilanteista viime hetkellä pelastautuminenkaan ei tuota sankareille ongelmia, sillä kerran jos toisenkin apu tietää ilmaantua paikalle juuri kriittisellä sekunilla. Kissanaisen loppukähinöissä suorittaman pakollisen Han Solo -manöveerin lisäksi Batman puolestaan säntäilee pelastamaan pulasta tarkalleen oikealla hetkellä muun muassa komisario Gordonia sekä Blakea.

Elokuvan henkilöiden taianomainen kyky teleportata paikkojen välillä ja löytää toisensa suurkaupungin keskeltä käykin suorastaan rasittavaksi, kun siirtymisiä ja kohtaamisia ei pohjusteta mitenkään. Batman muun muassa pullahtaa keskeltä aavikkoa muusta yhteiskunnasta eristettyyn Gothamiin ja päättelee Kissanaisen täsmällisen sijainnin ilman minkäänlaisia rahavaroja tai teknisiä vempeleitään. Kun Gordon taas päätyy jahtaamaan rikollisia viemäreihin, Blake pystyy maagisesti ennustamaan, että poliisipäällikön täytyy huuhtoutua lopulta ihmisten ilmoille juuri tietystä tunnelista. Lienee myös sanomatta selvää, että lopputaistelun melskeessä Bane ja Batman kykenevät löytämään vaivatta toisensa satojen ihmisten keskeltä päätyäkseen ratkaisemaan välinsä eeppisen mielikuvituksettomassa viimeisessä nyrkkimatsissa.

Pahimmillaan hahmojen selittämättömät siirtymät paikkojen välillä tuottavat jopa tahatonta komiikkaa. Kun Batman ja Kissanainen esimerkiksi sopivat näkevänsä viemäreissä, hetkeä ennen heidän tapaamistaan nähdään otos, jossa Lepakkomies tarkkailee pilvenpiirtäjän huipulta öistä Gothamia. Voin vain kuvitella, miten kameran katsoessa muualle viittasankari kipuaa kiireesti sopivalle poseerauspaikalle patsastelemaan sekä sadattelee ähertäessään sieltä alas ehtiäkseen ajoissa treffeille katutason alapuolelle.

Aivan oman älyvapaan lukunsa elokuvan tarinassa muodostaa puolestaan poliisien ja rikollisten välillä käytävä katutaistelu, jossa jälkimmäisillä on käytössään automaattiaseet sekä kolme Batmobiilia kun taas edellisellä vain pistooleja ja pamppuja. Kuin ihmeen kaupalla koko yhteenotto ei mene kuitenkaan poliisien silmittömäksi teurastukseksi, sillä jostain syystä rötöstelijät ja terroristit päättävät asemista ampumisen sijaan rynnätä käsirysyyn vastustajiensa kanssa.

Sinivuokkojen operaatiot saavat koko elokuvan aikana muutenkin varsin lennokaat mittasuhteet. Eniten epäuskoista hämmästelyä aiheuttaa kohtaus, jossa kaikki kaupungin lainvartijat marssivat valtavana joukkona viemäreihin tietämättä, mitä siellä odottaa. Kun kaupungin päättäjät puolestaan kuittaavat tämän tempauksen kansalaisille Leslie Nielsen -henkeä uhkuen, leffan käsikirjoituksen voisi löysyydessään luokitella olomuodoltaan jo nesteeksi.

Filmin juoni kirvoittaa ihmetyksen aiheita myös Kissanaiseen liittyen. Miksi naikkonen esimerkiksi houkuttelee poliisin paikalle tapaamiseen Banen kätyreiden kanssa, vaikka hän vaikuttaa selviävän tilanteesta helposti ilman apuakin? Entä miksi hänet päätetään heivata nimenomaan miesten vankilaan ilman mitään näennäistä syytä? Missä vaiheessa hänen romanssinsa puolestaan ennättää tarinan aikana kehittyä Batmanin kanssa, ja miksi ihmeessä he kuluttavat aikaa pusutteluun ja jäähyväisiin alle pari minuuttia ennen pommin räjähtämistä?

Eivätkä The Dark Knight Risesin nostattamat kysymykset tähän lopu. Miten esimerkiksi Banen alaiset ovat kyenneet virittämään kaupungin sillat täyteen räjähteitä ilman kenenkään huomaamatta? Miksi Banen räjäyttäessä jalkapallostadionin kentän yleisö ei välittömästi mene täydelliseen paniikkiin vaan odottaa kiltisti aloillaan siihen asti, että mies on ehtinyt esittää uhkavaatimuksensa? Ja miksi, oi miksi, Batman turvautuu edelleen naurettavaan mörinä-ääneensä silloinkin, kun kaikki henkilöt ympärillä tietävät hänen todellisen identiteettinsä?

Juonenkuljetuksensa, hahmojensa sekä dialoginsa puutteista huolimatta The Dark Knight Rises ei silti vajoa aivan syvimpiin pohjamutiin. Ensinnäkin, kuten suuren budjetin Hollywood-kesäleffalta sopii odottaa, elokuvan visuaalinen puoli tarjoaa vähintään teknisesti vakuuttavaa jälkeä. Tietokone-efektit harvoin erottuvat silmään perinteisten tehosteiden joukosta, minkä lisäksi lumiset otokset Manhattanin fantasiaversiosta näyttävät todella komeilta. Lopun poliisit vastaan rosvot -kahakkaan luo myös vahvaa sielläolon tunnetta se, että osuus on toteuttu aitona joukkokohtauksena.

Monet filmin yksittäiset hetket ansaitsevat lisäksi kehuja. Cainen parhaimpien vetojen ohella mieleen painuu etenkin Batmanin ja Banen ensimmäinen tunnelmallinen kohtaaminen. Kyseessä on nimittäin toinen elokuvan kohtauksista, jossa musiikki ymmärretään hiljentää edes hetkeksi luoden tilanteeseen enemmän tehoa, kuin mitä yhdelläkään Hans Zimmerin paisuttelevista sävelistä saavutetaan.

Eniten leffassa pidin kuitenkin sen pinnan alla kuplivasta Metropolis-henkisestä teemasta, jossa rikkaiden ja köyhien välille muodostunut kuilu ajaa köyhät radikalisoitumaan ja aloittamaan vallankumouksen. Elokuva viittaa useaan otteeseen muun muassa Wall Streetin mellakoihin kuin myös arabikevääseen. Tässä allegorisessa kuviossa Kissanainen ja Bane edustavat henkilöinä köyhempää kansanosaa. Banen paljastuu vieläpä karimaattiseksi populistiksi ja kansankiihottajaksi.

Bruce Wayne muiden varakkaiden rinnalla kuuluu taas luonnollisesti rikkaiden leiriin, jonka aseman valtiovalta varmistaa. Batmanin täytyykin tarinassa väliaikaisen tappionsa ja vankeutensa myötä oppia, miltä elämä vastakkaisella puolella aitaa vertauskuvallisesti tuntuu, ja kasvaa siten lopulta ihmiseksi, joka voi muodostaa sillan yhteiskuntaluokkien välille.

Alkupuolella filmiä mielenkiintoisen ajankohtainen sanoma jopa paikkaa muuten kömpelöä tarinankerrontaa. Valitettavasti filmi ei kuitenkaan pureudu teemoihinsa missään vaiheessa erityisen syvällisesti. Lopun ydinpommijahdissa ne viimeistään unohtuvat tyystin.

Lisäksi minua askarruttaa se sävy, missä leffa tahtoo itse asiassa koko rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelun esittää. Sen juoneen sisältyy nimittäin The Dark Knightin tavoin tiettyjä epäilyttäviä piirteitä, kuten Patriot Actin rinnastuminen suoraan Dent Actiin, jota elokuvassa ylistetään menestyksekkäänä rikosten ehkäisijänä ja jonka moraalisesti arveluttavat seikat nähdään esimerkiksi Gordonin ja Batmanin taholta vain pienenä pakollisena pahana.

The Dark Knight Risesin hyvät puolet jäävätkin vain yksittäisiksi positiivisiksi pilkahduksiksi, joita vastaan liian monet asiat haraavat. Zimmerin lähes tauottomasti pauhaava musiikkiraita muun muassa turruttaa rasittavan ylieeppisellä suurentelullaan. Torvet törähtelevät dramaattisesti, vaikkei leffassa sillä hetkellä tapahtuisi itse asiassa mitään ihmeellistä, ja jokaista koskettavaksi tarkoitettua kohtausta alleviivataan kyllästymiseen asti surumielisellä viulunvingutuksella.

Olen myös pitkään suhtautunut epäileväisesti Nolanin toimintaohjaajan kykyihin, ja The Dark Knight Rises vain vahvistaa epäluottamustani. Toimintaelokuvaksi se ei nimittäin masentavasti sisällä Batmanin ja Banen ensimmäistä yhteenottoa lukuunottamatta yhtäkään muistettavaa tai kekseliästä toimintakohtausta. Sen lisäksi, että Lepakkomiehen ja terroristin välit selvitetään lopullisesti ankean antikliimaksisessa nyrkkimittelössä, filmin huipentava pommirekan takaa-ajo latistuu aivan läpeensä mitäänsanomattomaksi ja innottomaksi haahuiluksi. Mäiskeestä uupuu tyystin kunnollinen draaman tai jännityksen elementti.

Reiluuden nimissä on todettava, että kaikesta kritiikistäni huolimatta kuvailisin The Dark Knight Risesia ennemmin siedettäväksi kuin suoranaisen surkeaksi. Kiehtova ajankohtainen tematiikka pelastaa sen, mitä pelastettavissa on, mutta kuten usein Nolanin elokuvissa, toteutuksen ja tarinankerronnan taso eivät tee näppärille ideoille oikeutta. Siinä vaiheessa, kun lähes kolmetuntisen elokuvan juonelliset hölmöydet alkavat kasaantua jo muutenkin lukuisten kömpelyyksien päälle, kokonaisuus muuttuu yhdeksi suureksi puurovelliksi, josta ei tahdo saada mitään otetta. Ehkäpä modernin totisen Lepakkomiehen aika on todella koittanut ripustaa viittansa naulaan.