WandaVision

MCU:n esimmäinen Disney+-tuotanto, WandaVision, sai kolme vuotta sitten suitsutusta kriitikoilta. Wanda-noidan ja Vision-androidin yhteiselosta kertovaa show’ta kehuttiin sitcom-vaikutteistaan sekä tavanomaisia Marvel-tuotoksia rohkeammasta kokeellisemmasta otteestaan. Rohkeus ei yllä minisarjan loppuun asti, mutta se nousee siitä huolimatta supersankariuniversumin parhaiden teosten joukkoon.

WandaVision alkaa salaperäisesti: Wanda sekä Infinity Warissa kuollut Vision vaikuttavat viettävän onnellista perhe-elämää Westview-kaupungin 50-lukulaisessa omakoti-idyllissä. Sarja starttaa mustavalkoisena television varhaisten vuosien tilannekomiikkapastissina. Siitä se etenee jakso ja vuosikymmen kerrallaan imitoiden kunkin aikakauden sitcomeja. Väritkin löytyvät matkan varrella.

Show’n hassuttelulle on helppo hymyillä. Huumori ja tyyli jäljittelee uskollisesti esikuviaan, myös yliyrittämisen ja myötähäpeän määrässä. Vitseille harvemmin nauraa ääneen, koska se ei ole edes tarkoitus, mutta yleinen pöhkö meno huvittaa. Erityisesti ensimmäinen episodi on pastissiksi todella onnistunut.

Sarja tuskin olisi yhtä vetoava, elleivät Paul Bettany sekä erityisesti Elizabeth Olsen olisi niin valloittavia näyttelijöitä. Molemmilla on huomattavia koomikon lahjoja, mutta etenkin Olsen joutuu sarjan aikana demonstroimaan myös hyvin laajaa tunteiden kirjoa. Mainion sivuroolin tekee lisäksi Kahtryn Hahn pariskunnan uteliaana Agnes-naapurina.

Jo kolmessa ensimmäisessä jaksossaan WandaVision vihjailee, ettei kaikki ole siltä, miltä näyttää. Neljännessä episodissa hypätäänkin viimein Westview’n ulkopuolelle agentti Monica Rambeaun, Captain Marvelin lapsuudenystävän, saappaisiin. Tällöin paljastuu, että kaupunki on Wandan tiedostamattaan kokoon loihtima illuusio, johon sen asukkaat on kaapattu aivopestyinä.

Äkillinen loikka takaisin perinteiseen MCU-elokuvien maailmaan tuntuu ensi alkuun mojovalta lässähdykseltä. Rambeau on ensinnäkin täysin yhdentekevä ja epämielenkiintoinen hahmo eivätkä hänen sidekickinsä, kahdesta ensimmäisestä Thor-leffasta tuttu näsäviisas tiedenainen Darcy Lewis sekä Ant-Maneissa esiintynyt FBI-agentti Jimmy Woo, herätä myöskään hurraahuutoja.

On tietysti hienoa, että Marvel marssittaa ruudulle myös mitättömämpiä sivuhahmoja, vieläpä pitkän ajan takaa, koska tämä luo vaikutelmaa yhtenäisestä universumista. Esimerkiksi Lewiksen hahmo on kuitenkin – ja oli jo aikanaan – aivan tautisen ärsyttävä kaikessa teennäisessä nörttinokkeluudessaan.

Toiseksi WandaVision taantuu yliselittämään mysteeriään loputtomiin. Sitcom-formaatti ei nimittäin ole vain sarjan katsojilleen suuntaama esitystapa. Sen sijaan Lewis pystyy toistamaan televisioruudusta WandaVision-show'ta kuunnellessaan sopivia radioaaltoja Westviewin ulkopuolella! Siinä vaiheessa teki mieleni jo parahtaa tuskastuneesti, kun selvisi, että Wanda itse asiassa ahmi lapsuudessaan Sokoviassa perheensä kanssa tilannekomedioita samalla, kun kaduilla ammuskeltiin.

Onneksi show löytää vähitellen tasapainon Westviewin sisäisten ja ulkoisten tapahtumien välillä, vaikkei se koskaan palaakaan yhtä omistautuneesti pastissityylikokeiluihinsa kuin ensimmäisen kolmen jakson aikana. Minisarja saa kuitenkin virtaa loppuaan kohden Wandan henkilökohtaisesta tarinasta, jossa hänen täytyy oppia päästämään surustaan irti. Vai täytyykö?

WandaVision pääsee tv-sarjana syvemmin hahmojensa kuoren alle kuin MCU-elokuvilla on tapana. Koska katsoja pääsee seuraamaan Wandan ja Visionin yhteistä dynamiikkaa usean jakson ajan, hahmoihin alkaa kiintyä. Toiseksi show ymmärtää sisällyttää tarinaansa sellaisia henkilökohtaisen tason kohtauksia, jotka leffat yleensä porhaltavat ohitse kiirehtiessään seuraavaan toimintakohtaukseen. Esimerkiksi lyhyt menneisyyden takauma, jossa Wanda ja Vision istuvat naisen vuoteella puhuen tämän menetyksestä, on hetki, jollaisia MCU:ssa harvoin nähdään.

Toimivien hahmojen vuoksi Wandan valinnassa hylätä Westview-luomuksensa on painoarvoa. Luopuminen eloon loihditusta aviomiehestä sekä sarjan aikana kasvaneista kaksospojista jopa hieman koskettaa.

Toki Wandan päätös on loppujen lopuksi hämäystä. Lopputekstien jälkeinen kohtaus nimittäin paljastaa, ettei noita päästänytkään lopulta irti surustaan vaan ainoastaan huijasi muita luulemaan niin ja omaksui pahan Scarlet Witch -puolensa. Näin WandaVision ei olekaan pohjimmiltaan tarina siitä, miten Wanda pääsee yli menetyksestään vaan miten tuo menetys osoittautuu liian suureksi. Sankarille olisikin ollut liian helppoa livahtaa kuin koira veräjästä siitä, että hän kidutti useita ihmisiä päivätolkulla. Tästä käänteestä puolestaan mainettaan parempi Doctor Strange in the Multiverse of Madness jatkaa.

MCU vetoaa tv-sarjamuodossa enemmän kuin olisin kuvitellut. Huomattavasta epätasaisuudestaan huolimatta WandaVision osoittaa, ettei universumin laajentaminen television puolelle välttämättä ollut lähtökohtaisesti huono idea. Onkin tavallaan harmi, ettei Disney ole saanut konseptia todella toimimaan eikä faneja innostumaan asiasta. Se todennäköisesti vaatisi pari kerronnallisesti kunnianhimoista ja koukuttavaa monikautista show’ta kymmenen sillisalaattimaisen yritelmän sijaan, kuin myös sen, etteivät leffat nojaisi sarjoihin pohjatietoinaan. WandaVisionin aikoihin potentiaali oli vielä olemassa.