Past Lives

Harvassa ovat ne Hollywood-romanssit, joissa päähenkilöt eivät ole lopulta oikeat toisilleen. Korealais-kanadalaisen Celine Songin ohjaama ja käsikirjoittama, osin omaelämänkerrallinen Past Lives osoittautuu sitä vastoin genrensä dekonstruktioksi. Siirappisten Disney-unelmien sijaan se tarjoaa vahvasti jalkansa maassa pitävän, realistisen sekä katkeransuloisen tarinan vuosien yli kestävästä tunneyhteydestä. Sen lähin vertailukohta lienee Richard Linklaterin Rakkaus-trilogia.

Past Livesin päähenkilöt, Na Young sekä Hae Sung, ihastuvat lapsena toisiinsa Seoulissa. Na Youngin perhe muuttaa kuitenkin Kanadaan, ja tyttö vaihtaa nimensä Noraksi. Opiskeluaikoina Nora ja Hae Sung löytävät toisensa Facebookin välityksellä ja skypettelevät yhdessä, kunnes molemmat toteavat, ettei  romanttiselle suhteelle ole etäisyyden vuoksi edellytyksiä. Myöhemmin hahmot tapaavat kolmikymppisinä New Yorkissa, jossa asuva Nora on mennyt jo naimisiin jenkkimiehen kanssa. Tuolloin he huomaavat kokevansa edelleen vetoa toisiinsa. 

Jännitteisestä asetelmastaan huolimatta Songin elokuva yllättää ja kääntää lajityyppinsä konventiot ympäri. Leffa nimittäin ymmärtää, ettei avioliitosta eroaminen lapsuusajan sydämen valitun vuoksi, jonka kanssa on myöhemmin jutellut vain videoyhteydellä, olisi tosiasiassa kovin romanttista. Sen sijaan se kielisi vain surullisesta henkisestä epäkypsyydestä ja -tasapainoisuudesta. Nora ei edes harkitsekaan puolisonsa jättämistä Hae Sungin vuoksi, vaikka hänellä on selvästi tunteita korealaismiestä kohtaan. Kolmiodraaman lopputulos ei ole siis se, mitä katsoja aluksi odottaa.

Kahden miehen välillä empimisen sijaan tarina onkin ennemmin siinä, mitä Nora on joutunut jättämään jälkeensä muuttaessaan lapsena vieraaseen maahan. Hae Sung edustaa hänelle jo taakse jäänyttä mennyttä elämää mutta toisaalta myös juuria sekä jonkinlaista syvempää yhteyttä. Siksi mies luonnollisesti herättää hänessä kaipuun tuntemuksia, vaikkei hän kadukaan valintojaan.

Past Lives nostaa ansiokkaasti esille sen, kuinka usein kulttuurissamme romanttisuuden mittarina toimii todellisen substanssin sijaan se, kuinka kauniin tarinan kahden ihmisen välille saa mielikuvien tasolla loihdittua. Tämä on epätervettä Hollywoodin iät ja ajat vahvistamaa fantasiaa, jota filmi hienovaraisesti kritisoi.

Elokuva myös tiedostaa, ettei kolmiodraamassa se kolmas osapuoli ole automaattisesti kammottava ja epäsopiva ihminen, kuten genren tekeleissä yleensä. Se että Noran aviomies on itse asiassa sympaattinen hahmo, tekeekin Hae Sungin asemasta kuviossa moraalisesti haastavamman.

Huvittavasti romanttisessa leffassa päähenkilöiden välisen romanssin toteutumattomuus tuntuu poikkeuksellisen rohkealta – vaikkei sen pitäisi! En kuitenkaan halua hukuttaa Past Livesia kehuihin vain sen ansiosta, että se kokeilee jotain edes vähän erilaista kuin lajityyppinsä kliseet sanelevat.

Ongelman filmissä muodostaa nimittäin se, että päähahmojen välinen suhde jää katsojalle etäiseksi. Heillä vaikuttaa olevan vähän yhteistä sen lisäksi, että molemmat ovat syntyjään korealaisia ja pärjäsivät lapsena koulussa. Nainen on toki kaunis siinä missä mies komea ja raamikas, mutta se ei yksin vielä riitä romanssin kantimiksi, vaikka hahmot kuinka tuijottelisivat toisiaan kaipaavasti.

Kaksikon välinen dialogi ei myöskään missään vaiheessa lähde lentoon. Särmikkyyden tai humoristisuuden sijaan parin keskustelut tuovat mieleen ankeat small talkin täytteiset Tinder-kahvitreffit. Itse asiassa elokuvan hauskin sananvaihto käydään Noran ja Hae Sungin sijaan naisen ja hänen puolisonsa välillä.

Linklaterin Before-trilogia käsittelee hyvin samankaltaisia teemoja kuin Past Lives, erityisesti keskimmäisessä osassaan. Songin filmissä viitataankin sen todennäköiseen esikuvaan vihjaamalla, että kenties yhdessä entisistä elämistään päähenkilöt tapasivat junassa istuttuaan sattumalta lähekkäin. Before-elokuvat demonstroivat silti rakastavaistensa kaipuun Past Livesia kertaluokkaa uskottavammin: Jessen ja Celinen väliset vuoropuhelut lumoavat jo itsessään, mutta heidän suhteensa myös etenee varhain pelkkiä rupatteluja pidemmälle.

Greta Lee on onneksi Noran roolissa niin loistavan ilmeikäs ja vakuuttava, että hän lähes yksinään myy ajatuksen hänen ja Hae Sungin syvemmästä siteestä sekä pinnan alla myllertävistä tunteista. Elokuva ei toimisi puoliksikaan yhtä hyvin ilman häntä.

Välillä leffaa katsoessa nouseekin mieleen ajatus, etteivät sen mieshahmot ansaitse Noran kaltaista älykästä, kaunista, kypsää ja itsevarmaa naista. Toinen heistä on passiivinen, ujohko eikä uskalla tarttua itsestään niskasta ja tehdä niin sanottua uskon loikkaa silloin, kun tilaisuus tarjoutuisi. Toinen on puolestaan epävarma asemastaan eikä pidä itseään vaimonsa arvoisena. En antaisi Noran avioliitolle positiivista ennustetta edes ilman kuvioihin ilmestyvää tautisen komeaa lapsuudenystävää.

Past Livesin kameratyöskentely ei taas ole ensimmäinen asia, joka elokuvassa kiinnittää huomion. Silti kuvaaja Shabier Kirchner on saanut urbaaneihin miljöisiin aikaan ilahduttavaa intiimiyttä ilman krumeluureja. Erityisesti New York näyttäytyy filmillä pitkästä aikaa aidosti romanttisena kaupunkina. Pitkiä otoksia hyödynnetään myös taitavasti kohtausten jännitteen rakentamisessa.

Pohjimmiltaan Songin esikoisteos on samaistuttava tarina menneisyyden kohtaamisesta sekä siitä luopumisesta. Katsojan on helppo peilata tapahtumia omaan elämäänsä, sillä valtaosa meistä lienee joskus törmännyt pitkän ajan jälkeen ennen läheiseen ihmiseen vain huomatakseen, etteivät omat tunteet ole sataprosenttisesti kuolleet. Past Livesin hahmojen välinen yhteys ei kuitenkaan konkretisoidu katsojalle muuten kuin yleisen tunnistettavuuden tasolla. Ansaitsematon onnellinen lopetus voi usein olla lattea ratkaisu, mutta toisaalta toteutumatta jäänyt suhdekaan ei sykähdytä, jos siihen ei riitä usko alun alkaenkaan.