Jacques Demyn klassikkomusikaali Cherbourgin sateenvarjot kohoaa yhdeksi parhaista näkemistäni filmeistä genressään. Kyseessä on sikäli erikoinen musikaali, ettei siinä ole varsinaisesti yhtään laulua tai tanssikohtausta, vaan näyttelijät ainoastaan resitoivat muuten tavanomaisen draamadialogin taustalla kulkevaan musiikkiin. Ratkaisu on hauskan oopperamainen, ja onhan laulettua ranskaa aina miellyttävä kuunnella.
Elokuva vaikuttaa ensi alkuun varsin kliseiseltä musikaaliromanssilta, jossa kaksi nuorta toisilleen tarkoitettua rakastavaista joutuu sodan myötä erkanemaan toisistaan. Miehen ollessa rintamalla raskaana olevaa naista ilmaantuu kosiskelemaan rikas liehittelijä, jota kohtaan naisella ei kuitenkaan ole syvempiä tunteita.
Tästä eteenpäin juonen kuvittelisi olevan hyvin arvattava, mutta Demyn leffa kulkee paljon Hollywood-musikaalia realistisempia ja katkeransuloisempia polkuja. La La Landin on helppo huomata ottaneen filmistä paljon vaikutteita.
Yksi Cherbourgin sateenvarjojen erottuvimpia puolia resitatiivin ohella on sen kirkas värimaailma. Pirteät sävyt pinkistä kirkkaan keltaiseen ja räiskyvään violettiin sävyttävät jokaista kohtausta. Jo elokuvan nimen muodostavan sateenkaaripuodin tapetteja eksyy tuijottelemaan. Hahmojen puvustus noudattaa värikkyydessään samaa linjaa. Tämä luo muuten arkiseen ranskalaiskaupunkiin sijoittuvaan tarinaan sadunomaisen tunnelman.
Filmin ainoaksi mainittavaksi heikkoudeksi nousee La La Landin tavoin se, että pääparin keskinäinen suhde jää katsojalle varsin pinnalliseksi. Mitään kummoisempaa perustetta leffa ei tarjoa, miksi katsojan pitäisi välittää juuri heidän romanssistaan. Toisaalta tämän voi ajatella niinkin, että heidän suhteensa on kuvattu tarkoituksellisesti palavana nuoruuden rakkautena, joka näyttäytyy juuri siinä hetkessä hahmoille elämää suurempana. Keskivaiheilla elokuva tuntuu kuitenkin tämän emotionaalisen tyhjiön takia lievästi laahaavalta.
Kommentit
Lähetä kommentti