They Live

Tiesin etukäteen 1980-luvun kulttiklassikosta, They Livestä, vain, että se on ehkä jonkinlaista kauhua sekä itsensä kulttimaestro John Carpenterin ohjaama. Kukaan ei tosin muistanut mainita, kuinka törkeän hyvä elokuva on kyseessä. They Live paljastuu hämmentävän ajankohtaisella ja terävällä sanomalla puhuttelevaksi genremikseriksi, joka keksii itsensä jatkuvasti uudelleen ja yllättää katsojansa kerta toisensa jälkeen.

Filmin perusidea on kuin kokoomuslainen ideologia tiivistettynä: kun ulkoavaruuden megarikkaat vilauttavat setelitukkoa kehitysmaana pitämälleen maapallolle, Telluksen porvarikasti myy salaa koko planeetan sekä sen ihmiset ja luonnonvarat siinä sivussa hetkellisen tuottojen toivossa. Ne, joiden mielestä tämä ei ole hyvä veto, leimataan totta kai kommunisteiksi ja terroristeiksi, mitenkäs muutenkaan? Integalaktinen Caruna kiittää talousosaajia!

Totuuden raharösseli-alieneista sekä heidän lietsomansa konsumerismin petollisuudesta voi nähdä vain asettamalla coolit tieteisaurinkolasit otsalleen. Leffan yksinkertainen sanoma kuuluukin jo otsikossa. Ne – eli rikkaat – elävät täyttä elämää, me nukumme.

Välinpitämättömyys asioiden tilan suhteen miellyttää totta kai siitä hyötyvää 1 %:ia. Tavallinen kansa pidetään lauhkeina kuluttajaorjina syöttämällä heille median kautta orwellilaista aivopesua. Loputtomat mainokset ja ostokehoitukset pitävät sisällään piiloviestejä: tottele, älä ajattele itsenäisesti, tee töitä oravanpyörässä, mene naimisiin ja lisäänny protestoimatta. Jos suoridut hyvin etkä keikuta venettä, saatat saada ehkä palkankorotuksen tai isomman auton!

They Live näyttää että myöhäisen vaiheen kapitalismi on käytännössä siirtymä demokratiasta fasismiin. Tämä tuntuu suorastaan pelottavan osuvalta, kun katsoo maailman menoa tällä hetkellä, erityisesti USA:ssa. Alun perin elokuva kritisoi reaganilaista politiikkaa, mutta kritiikki on vuosien jälkeen vain yhä paikkansa pitävämpää sekä enteellisempää. Hienovaraista? Ehkei, mutta sitäkin tarkkanäköisempää.

Jo alusta asti filmi korostaa yhteiskunnallisia luokkaeroja. Köyhät kädestä suuhun elävät raksatyöläiset jonottavat leipäjonoissa sekä asuvat improvisoiduissa hökkeleissä, joiden taustalla häämöttävät Los Angelesin bisneskeskustan pilvenpiirtäjät. Tämä kuvasto tuntuu Jenkkilän kodittomuuden kiihtyessä vain entistä ajankohtaisemmalta. Poliisien rynnäkkö vähävaraisten keskuuteen tuo taas mieleen Occupy Wall Streetin mellakoiden hajottamisen.

Leffa loikkii vaivattomasti dystooppisesta scifi-satiirista kauhuun sekä buddy-komediasta toimintaan. Ei elokuvaa voi uskottavaksi väittää, muttei se yritäkään olla sitä. Sitä vastoin se pitää sopivasti pilkkeen silmäkulmassa.

Jonkilaisena filmin heikkoutena voisi kenties pitää Roddy Piperin jäykähköä pääsuoritusta. Toisaalta hänen esittämänsä kaltainen pöhkö sankari kuuluu erottamattomasti kasaritoimintaan. Piper pääsee myös täräyttämään kuolemattomia onelinereita, kuten Duke Nukemin myöhemmin ryöstämän ikonisen “I have come here to chew bubblegum and kick ass.... and I'm all out of bubblegum”, joka oli näyttelijän itsensä improvisoima. Keith David puolestaan paikkaa päätähden puutteita loistavana sivuosana.

Rakastan elokuvia, joista en osaa sanoa lainkaan, mihin ne ovat seuraavaksi menossa. They Live kuuluu tähän kastiin, sillä se eskaloituu täysin ennakoimattomiin suuntiin ja vetää tuolin useaan kertaan katsojansa jalkojen alta. Romantiikkasivujuoni esimerkiksi katkeaa kuin seinään, kun naissivuhenkilö pätkäyttää yllättäen lasipullon sankarin kalloon lennättäen tämän ulos ikkunasta. Myöhemmin koko alieneiden maanalainen vastarintaliike massamurhataan varoituksetta. Jopa Davidin hahmo saa osakseen koruttoman äkillisen kuoleman.

Leffan ainoa arvattavana twistinä päähenkilön kiinnostuksen herättänyt nainen paljastuukin pahikseksi. Tiesihän sen jo siitä, että tämä asuu kalliissa ökytalossa eikä vastarintaliikkeen edustajana reagoi päähenkilön aurinkolaseihin!

Kiinnostavan pähkähullun tarinan ohella They Live on täynnä odottamattoman komeaa kuvastoa sekä visuaalisia ratkaisuja. Los Angelesin taivaanrannasta saadaan muun muassa aikaiseksi todella tyylikkäitä otoksia. Kuvakulmavalinnat ovat tehokkaita, sillä eräänkin yllätyskäänteen kohdalla tapahtumia loikataan tarkastelemaan yhtäkkiä katon rajasta. Kesken toimintakohtausten kamera puolestaan seuraa käytäviä pitkin tulittavia hahmoja intensiivisesti. Carpenter osoittaa läpi filmin olevansa lisäksi huomattavan pätevä räjähtävässä toiminnassa, jossa aseet laulavat ja ruumiita kasautuu.

Ammuskelukohtauksia paremmin tosin monilla katsojilla on varmasti jäänyt mieleen yksi leffahistorian kaikkien aikojen nyrkkitappeluista. Jossain muussa elokuvassa avaruusolentoja kohdannut päähenkilö voivottelisi loputtomiin, miten muut eivät usko häntä. They Livessä sankari pätkii kaveriaan köniin, kunnes tämä suostuu laittamaan totuuden paljastavat aurinkolasit nokalleen. Kohtaus kestää vieläpä pitkään ja on todella vakuuttavan fyysinen.

Filmin soundtrack on Carpenterin teoksille tuttua syntesaattoripainotteista vähäeleistä tunnelmointia. Totuttuun tapaan ohjaaja on itse toiminut mainion musiikkiraidan toisena säveltäjänä, tällä kertaa yhteistyössä Alan Horwathin kanssa.

Elokuva huipentuu vastaavanlaisella valtaapitäville haistattelevalla asenteella kuin Pako New Yorkista. Sankari häviää maapallon valloittajille saappaat jalassa ja keskisormi ojossa. Yksittäisen ihmisen uhmakas rimpuilu pääomaa vastaan onkin pohjimmiltaan epätoivoinen taistelu.

Leffan viimeinen hillitön gagi puolestaan naurattaa. Porvari näyttää nimittäin todellisen sielunsa hänen kanssaan seksiä harrastavalle naiselle paljastuessaan rumilusalieniksi.

Olin suorastaan myyty Carpenterin vähemmän huomiota saaneelle kulttiklassikolle. Ohjaajamaestro yltää toiminnan, komedian ja satiirin yhdistämisessä samaan, mihin Paul Verhoeven parhaimmillaan. They Live on suvereeni taidonnäyte. Kasaria absoluuttisen parhaimmillaan.