The Crown – kausi 1

Kuningatar Elisabet II:n ympärille kietoutuva The Crown on yksi Netflixin läpimurtosarjoista. Show’lla on tosin pieni dilemma: se haluaa kertoa kiehtovan tarinan merkkihenkilöstä, joka eli kuitenkin relatiivisen rauhan aikana ja jolla itsellään ei ollut kummoista valtaa. Muun muassa Frost/Nixonin ja Rushin käsikirjoittajana tunnetun Peter Morganin elämänkerta suhtautuu lopulta päähahmoonsa ja tämän edustamaan instituutioon niin hampaattomasti, että henkilökohtaisesta kronikasta historian myrskyissä kehkeytyy suorastaan tylsä.

Jos konflikteja ei muuten saada kaivettua tositapahtumista, The Crown keksii niitä kyllä itse. Jännitteitä esimerkiksi kuningattaren ja hänen puolisonsa prinssi Philipin välillä liioitellaan draaman vuoksi. Matt Smith esittääkin huvittavasti samaa roolia kuin myöhemmin House of the Dragonissa eli vikisevää kuningattaren puolisoa, joka ei tahdo sopeutua uuteen osaansa naishallitsijan määräysvallan alla.

Kauden yhdeksi suurimmista kriiseistä muodostuu puolestaan kuningattaren siskon, prinsessa Margaretin skandaalimainen suhde eversti Peter Townsendiin. Margaret haluaa avioitua eronneen Townsendin kanssa, mutta anglikaaninen kirkko, jonka pää Elisabet on, ei salli sitä.

Tosielämässäkin Elisabetin ja Margaretin välillä oli todennäköisesti suhteen vuoksi jännitteitä, mutta myös niitä suurennellaan. Todellisuudessa Elisabet oli nimittäin avioliittokysymyksessä prinsessan puolella. Toisin kuin sarja esittää, Margaret olisi päässyt naimisiin Townsendin kanssa, jos olisi vain luopunut perimysoikeudestaan pitäen muut kunikaalliset oikeutensa sekä tittelinsä. Hän kuitenkin päätti toisin.

Elisabetin kohdalla show taas yrittää uskotella, että asiat, joista kuningatar on vastuussa, ovat merkityksellisempiä kuin ne ovatkaan. Aiottu vaikutelma on kuitenkin päinvastainen, sillä sarja päätyy suorastaan korostamaan, kuinka tyhjänpäiväinen kulissi hallitsija on. Hän saa hädin tuskin tehdä edes päätöksen siitä, kuka nimitetään suunnittelemaan hänen kruunajaisiaan. Yksityissihteerin valinta on jo toimivallan ulkopuolella. Painavimpana kysymyksenä saamme jännittää, antaakohan kuningatar pääministerille nuhtelut. Voi ei!

Sarja korostaa, miten Britannian perustuslaissa on kaksi pääasiallista vallankäyttäjää, vaikuttava ja kunnianarvoisa, joista hallitus on vaikuttava ja monarkki kunnianarvoisa, ikään kuin jälkimmäinen olisi hyvinkin olennainen rooli. Tylymmin tämän voisi muotoilla myös niin, että hallitus käyttää valtaa ja monarkki hoitaa kissanristiäisiä sekä edustustehtäviä.

Ajoittain pääministeri Winston Churchill, jota John Lithgow näyttelee koomisen liioitellusti ähisten ja puhisten, vaikuttaa enemmän tarinan päähenkilöltä kuin Elisabeth itse. Hahmona hän on ainakin huomattavasti mielenkiintoisempi ristiriitoineen. Hänen ympärilleen keskittyvät episodit kohoavat kauden parhaiksi.

Kuningattaren seremoniallisesta roolista kumpuaisi mahdollisuus pureutua siihen, miten korkeimpaankaan valta-asemaan kohonneella naisella ei ole oikeastaan valtaa, vaan hän joutuu tanssimaan jopa pikkuasioissa miesten, kuten kabinetin, yksityissihteerinsä, pääministerin tai piispojen talutusnuorassa. Sarja ei kuitenkaan oikeastaan keskity tähän puoleen mitenkään, koska samalla se myöntäisi historiallisen päähahmonsa roolin sivustakatsojana. House of the Dragon tekeekin sen, mitä The Crown ei osaa.

Show’lla olisi tilaisuus myös käsitellä hallitsijansa ristiriitaista asemaa näyttämällä, miten Elisabet taitavana monarkkina hankkii vähitellen arvostusta ja vaikutusvaltaa, vaikka hänellä on todellisuudessa hyvin vähän päätäntävaltaa. Siitä näemme toistaiseksi ensimmäisellä kaudella vain välähdyksiä.

Sitä vastoin The Crown nostaa pääteemakseen velvollisuuden ja henkilökohtaisten haaveiden välisen konfliktin. Instituutiot asettuvat tarinassa jatkuvasti ihmistä vastaan. Vastuu isänmaata kohtaan ajaa puolestaan yli vastuun perhettä kohtaan. Tätä korostaen hahmot, erityisesti Elisabet, kulkevat paljon yksinään isoissa saleissa ja käytävillä kuin vertauskuvana sille, miten korkean aseman tuoma taakka eristää muista ihmisistä.

Myötäelämistä murheiden mukana vaikeuttaa tosin se, että sarjan kuvaamat kuninkaalliset ovat pohjimmiltaan äärimmäisen etuoikeutettuja ja poikkeuksellisen hyväosaisia ihmisiä kaikesta heidän oi niin raskaasta hallitsemisen painolastistaan huolimatta. Jos esimerkiksi hemmoteltu prinsessa joutuu uhraamaan elämänsä rakkauden, koska hän ei halua päästää irti tittelistään, rahoistaan, perimyksestään sekä muusta maallisesta hyvästä, onko se tarkemmin mietittynä kummoinen tragedia?

Oudosti sarja kuitenkin maalaa kruunusta rakkauden vuoksi luopuneen sedän, Edvard VIII, hieman niljakkaaksi tapaukseksi. Kenties Morgan on sitä mieltä, että velvollisuuden noudattaminen todella on sydämen kutsua tärkeämpää?

Show'n asenne saattaa johtua siitä, että The Crown on, ainakin ensimmäisellä kaudellaan, pohjimmiltaan monarkiaa puolustava sekä sen olemassaoloa oikeuttava teos. Se voisi suhtautua kuninkaallisuuteen kriittisesti ja kyseenalaistavasti tai edes harmaan neutraalisti. Sen sijaan sarjan pyrkimys on kuvata kruunupäät “ihmisinä kuten kuka tahansa meistä”. Näin tehdessään se myös esittää heidän asemansa oletusarvoisena ja tarpeellisena, mikä nykypäivänä tuntuu ummehtuneelta.

The Crown onkin perimmiltään vaivihkainen mainospuhe instituutiolle, joka alkaa vuosi vuodelta tuntua modernissa maailmassa yhä epärelevantimmalta. Elisabeth ei näyttäydy esimerkiksi koko sarjan aikana moraalisesti kyseenalaisessa valossa, ellei sitten pidä hänen siskonsa tähtiin kirjoitetun rakkauden kieltämistä pahempana kuin kuninkaallisen vastuun noudattamista, voih!

Sarjan tulokulma aiheeseensa on ongelmallinen muun muassa siksi, että monarkia on tarinan alkaessa yhä vahvasti kolonialistinen instituutio ja Elisabeth sen nokkanainen. Ensimmäinen kausi ei silti huomioi kolonialismia oikeastaan mitenkään, ainakaan kriittisessä sävyssä. Sen sijaan sivulauseessa hiukan harmitellaan Intian levottomuuksia, näytetään Elisabeth paistattelemassa siirtomaiden subjektiensa ihailtavana sekä valitellaan, kun Egyptin tuleva presidentti loukkaantuu jatkuvasti ihan turhasta – vaikka siirtomaaisännät yrittävät vain olla kohteliaita! Näin show todellisuudessa ylläpitää kolonialistisia asenteita ja valkopesee brittien sekä kruunun toimintaa.

The Crow laittaa myös hahmonsa jatkuvasti toistelemaan yleisölle sellaisia itsestäänselvyyksiä, joita heillä ei olisi tosielämässä tarpeen sanoa toisilleen. Kuningattarelle esimerkiksi selostetaan avuliaasti, mikä hänen isänsä nimi oli ennen kuninkaaksi ryhtymistä, ikään kuin hän ei sitä tietäisi. Elisabeth itse vuorostaan saarnaa perustuslakia muistivihkosta Churchillille, vaikka molempien luulisi olevan paremmin kuin hyvin perillä aiheesta.

On sarjaan toki upotettu huomattava määrä osaamistakin. Claire Foy ja Vanessa Kirby esimerkiksi ovat erittäin uskottavia rooleissaan Elisabethina ja Margaretina. Jared Harrisia, jonka esittämä kuningas Yrjö VI puolestaan kuolee jo kauden alussa, katselisi puolestaan mielellään pidempään. Sarjan tuotantoarvot ovat myös kuvausta, puvustusta ja lavastusta myöten kohdillaan.

Säihkyvä ulkokuori ei kuitenkaan tee itse tarinasta kiehtovaa. Morganin show käsittelee aihettaan niin silkkihansikasmaisen siloitellusti ja varovaisiin teemoihin tukeutuen, että kaikki aidosti kiinnostavat historialliset näkökulmat hautautuvat onton ja väkinäisen henkilödraaman alle. Voi olla, että annan The Crownille vielä mahdollisuuden, mutta ensimmäinen kausi ei nostata suurta innostusta jatkon suhteen.