Emilia Pérez

Ranskalainen musikaali meksikolaisesta huumekartellin johtajasta, joka tekee sukupuolenkorjauksen naiseksi, on jotain, mitä en tiennyt kaipaavani. Jacques Audiard paljastaa kuitenkin tietoni vajavaiseksi. Hänen ohjaamaansa ja käsikirjoittamaansa Emilia Péreziä ei voi ainakaan syyttää uskaliaisuuden ja omaperäisyyden puutteesta.

Emilia Pérez käsittelee transihmisyyttä fiksusti. Ei saarnaten, ei hyvesignaloiden eikä edes kertoen katsojille, mitä heidän pitää aiheesta ajatella – vaan inhimillistäen. Tämä on minun silmissäni elokuvan suurin saavutus. Ainoastaan The Last of Us Part II -videopeli on suuren yleisön viihteestä yltänyt kirjoissani samaan.

En toisaalta ymmärrä monien kriitikoiden logiikkaa, jonka mukaan Joker-musikaali on kammottava idea mutta transkartellimusikaali jotain ihastuttavan rohkeaa ja persoonallista. Tasan samoja kritiikin aiheita voisi nimittäin kohdistaa Emilia Péreziin kuin Joker: Folie á Deuxiinkin: yksikään filmin musiikkikappale ei ole itsessään järin mieleenpainuva, ne katkovat kerrontaa jatkuvasti eivätkä leffan genret sovi intuitiivisesti yhteen keskenään. Pidin henkilökohtaisesti silti molemmista.

Eikä Audiardin elokuva ole suinkaan musikaalina mitäänsanomaton. Sukupuolenkorjausklinikalle sijoittuvan, osuvasti nimetyn La Vaginoplastia -biisin lyriikoissa on esimerkiksi hilpeää suorasukaisuutta. Yleisön sijaishahmona toimivaa Rita-juristia esittävä Zoë Saldana puolestaan vakuuttaa tanssitaidoillaan. Hienona hetkenä jää mieleen myös kohtaus, jossa gangsterien rynnäkkökiväärien latailu muodostaa pienen rytmikkään musiikkinumeron.

Toisin kuin Jokerin kohdalla, Emilia Pérezin tapauksessa olisin tosin mieluusti nähnyt myös täysin vakavasti dramatisoidun rikosfilmin samasta aiheesta. Nyt musikaaliosuudet karnevalisoivat tapahtumia, mikä on sekä plussa että miinus.

Ei leffa toisaalta muutenkaan tähtää uskottavuuteen vaan on tarinaltaan suoraviivaistettu sekä tyyliltään rehellisen elokuvamainen. Lopussa nähdään jopa perinteinen ja hiukan koominen bensaräjähdys. Mietin jo filmiä katsoessani, että sen tyylissä on jotain oopperaa muistuttavaa, joten ei ole ihme, että taustalla on ohjaajan kirjoittama libretto.

Emilia Perézissä nimikkohahmon sukupuolenkorjaus rinnastuu kykyyn muuntautua sekä hylätä menneisyys. Operaatiota peilataan myös Meksikon yhteiskunnallisiin ongelmiin, sillä huumejengirikollisuudesta pahasti kärsivällä maalla olisi kova tarve muutokseen. Tätä muutosta Peréz myös itse päätyy lopulta ajamaan tarinassa.

Elokuvan rinnastuksessa on omat ongelmansa. Toisaalta näkemystä siitä, että sukupuolenkorjaus on jonkinlainen tapa sovittaa syntejä, mahdollisuus muuttua kokonaan uudeksi ihmiseksi tai ylipäänsä näppärä allegorian väline, voi tiukkapipoisesti suhtautuen pitää halventavana. Toisaalta taas aiheen tiimoilta olisi todennäköisesti mahdotonta kertoa tarinaa, joka miellyttäisi aivan kaikkia. Sen sijaan sitä voi pitää loistavana onnistumisena, että transnäyttelijä Karla Sofía Gascón vetää näin suuren profiilin roolin elokuvassa, jossa transsukupuolisuutta käsitellään hyvin myötätuntoisesti.

Onkin jännittävää nähdä, millaisen tasa-arvokohun Gascón aiheuttaa Oscar-gaalassa, jos hän vahvana voittajaehdokkaana pokkaa parhaan naispääosan pystin. Cannes-palkinnon hän vei jo, eikä se ei aiheuttanut suuria aaltoja, mutta Oscarit ovat profiililtaan paljon suurempi tapahtuma. Saako seurauksena myös jalansijaa väittley siitä, pitäisikö tapahtuman (kieltämättä tarpeettomat) sukupuolikategoriat poistaa?

Näyttelijä itse on silti kaikki palkintonsa ansainnut. Hänen suorituksensa ja muodonmuutoksensa on yhtä hätkähdyttävä yleisölle kuin elokuvan hahmoille itselleen, mistä kuuluu totta kai kiitos myös leffan maskeeraustiimille. Erityisesti tapa, jolla Gascón käyttää ääntään paljastuessaan vähä vähältä naiseksi miehen kehossa, on hätkähdyttävä.

Rooliin kahliutuminen on yksi filmin kantavista teemoista. Sen lisäksi, että nimikkohenkilö Pérez on esittänyt koko elämänsä maskuliinista kartellijohtajaa, myös muut hahmot ovat jääneet osiensa vangeiksi. Kartellijehun vaimo ei esimerkiksi pääse kultaisesta häkistään viettämään onnellista elämää edes aviomiehen kuoltua. Rita taas kyllästyy elämäänsä korruptoituneita ja rikollisia puolustavana asianajajana, jonka täytyy puhua palturia päästääkseen heidät pälkähästä kerta toisensa jälkeen.

Elokuvan suurin ongelma on puolestaan siinä, ettei se päräyttävän alkunsa jälkeen yllä enää samalle tasolle. Rikollispomon salaisuuden paljastuminen pitäisi kokea tietämättä tarinasta mitään etukäteen, sillä sen verran riemastuttava juonikuvio on poskettomuudessaan. Pérezin aviodraama tai kääntymys kadonneiden ihmisten omaisten auttajaksi eivät vain säväytä samalla tavalla. Toisaalta pidin sitä vastoin leffan lopetuksesta, jossa ei koeta ihmepelastumisia tai selitellä turhia.

Filmin heikoimmaksi lenkiksi muodostuu Selena Gomezin näyttelemä vaimo, joka esitetään ärsyttävän perinteisenä seitinohuena ja epäsympaattisena gangsteripomon puolisona. Hän juo liikaa ja karkailee totta kai toisen hefen kainaloon, joka korostetusti saa hänen "pillunsa sykkimään". Näin yleisölle ei jää hetkeksikään epäselväksi, ketä tarinassa on tarkoitus paheksua. Rasittavalla hahmolla on rainassa vieläpä kohtalaisen suuri rooli.

Emilia Pérez ei ole elokuvana saavuttanut suuria hurraahuutoja Meksikossa, jossa sitä on kritisoitu muun muassa Ranskan käyttämisestä kuvauspaikkana, meksikolaisroolien puutteesta, Selena Gomezin aksentista, epäuskottavuudesta sekä yksityiskohtien paikkansapitämättömyydestä. Minua sen sijaan häiritsi filmin stereotyyppinen näkemys Sveitsin Lausannesta vuorien ympäröimänä lumisena lokaationa, jossa hiihdetään ja lasketellaan ympäri vuoden. Leffan oopperamaisuus ja musikaaliluonne auttavat antamaan tällaisia epätarkkuuksia ja ylimalkaisuuksia anteeksi.

Audiardin musikaali on kaikkinensa epätasainen mutta uniikki ja viihdyttävä keitos. Sitä ei voi toki pitää erityisen omakohtaisena näkemyksenä niin transihmisyydestä kuin Meksikon yhteiskunnallisista ongelmistakaan. Filmin tarinalla on myös selkeät puutteensa. Elokuvan kömpelyyksien yli arvostan kuitenkin sen hyväntahtoista vilpittömyyttä sekä puhdasta röyhkeyttä.