Joker: Folie á Deux

Joker: Folie á Deux on rikollisen aliarvostettu elokuva. Tässä tapauksessa itse rikollinen on Arthur Fleck. Muita rikollisia ovat supersankariroskalla kyllästetty yleisö, jonka mielestä hahmojen lauluun puhkeaminen on nolompaa kuin ontto CGI-pullistelu, sekä epäammattimaiset kriitikot, jotka muun muassa arvioivat musikaalielokuvaa tietäen, etteivät pidä musikaaleista.

Folie á Deux on ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Philipsiltä hämmentävän rohkea veto. Kyseessä on jatko-osa, joka edustaa kokonaan eri genrejä kuin edeltäjänsä, musikaalia ja oikeussalidraamaa. Se suututtaa takuulla kaikki vuoden 2019 filmin fanit tarjoamalla aivan jotain muuta, kuin he odottavat tai halusivat.

Tästä huolimatta Folie á Deux on täysin luonteva jatko ensimmäiselle Jokerille, joka oli jo itsessään hyvä elokuva. Leffa lainaili häpeilemättä Martin Scorseselta, mutta sen synkkä mielenterveyskertomus tuntui todella tuoreelta vedolta supersankariviitekehyksessä. Jatko-osa on entistäkin inhorealistisempi, joskin tällä kertaa paketti pysyy entistä vahvemmin Phillipsin hyppysissä. Välillä unohdin täysin katsovani elokuvaa Batman-pahiksesta – ja vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä.

Filmin musikaalinumeroita ei tarvitse pelätä. Ne eivät riko sen uskottavuutta, sillä kohtaukset tapahtuvat mielisairaan Fleckin päässä. Elokuva itsekin kysyy, miksei musikaali voisi olla myös vakavaa draamaa. Fantasiaosiot tuovat sitä paitsi väriä muuten hyvin kolkkoon elokuvaan. Oma kysymyksensä on, onko lauleskelua aavistus enemmän kuin tarina välttämättä tarvitsisi, sillä biisit eivät ole leffan muistettavin sisältö. Ähkyä ei silti synny.

Musikaalikohtaukset pysyvätkin kaikkinensa varsin hillittyinä. Uskomattoman lahjakkaalle Lady Gagalle annetaan tosin hetkensä loistaa. Joaquin Phoenix demonstroi myös häkellyttävää skaalaansa, sillä vaikkei hän ole taustaltaan ammattivokalisti hän suoriutuu haastavasta tehtävästään hämmentävän hyvin. Hän ei nimittäin laula ainoastaan taitavasti vaan laulaa, kuten Arthur Fleck laulaa: murretusti ja säröillen.

Phoenix oli ensimmäisessä Jokerissa elämänsä iskussa, minkä myös Oscar-akatemia tunnusti. Jatko-osassa hän on, jos mahdollista, entistä parempi. Hän ei anna yleisön hetkeäkään myhäillä ja hieroa käsiään heidän vartoessaan sitä, miten kohta kaikkien tuntema superpahis ilmestyy estradille. Sen sijaan Arthur herättää mahtipontisimmilla hetkilläänkin vain sääliä.

Kaiken kaikkiaan pelottavasti itseään laihduttaneen Phoenixin tulkinta mielisairaasta henkilöstä on yksi valkokankaan vakuuttavimpia. Se ei tunnu näet tippaakaan liioitellulta eikä dramatisoidulta. Sitä vastoin Fleckin terveyden sekä yleisesti hyväksytyn normaaliuden rakoilu vaikuttaa niin autenttiselta, että se saa jopa katsojan olon hiukan vaivaantuneeksi ja epämukavaksi.

Folie á Deuxia on kritisoitu muun muassa siitä, ettei Fleckin sekä Gagan esittämän Lee Quinzelin, eli tulevan Harley Quinnin, välinen romanssi lähde lentoon. Tämä kritiikin aihe on todella outo, sillä Joker-jatko-osa ei ole romanssi ensinkään. Sen sijaan se on puhdas hyväksikäyttökertomus.

Jos ensimmäinen Joker seurailikin vahvasti esimerkiksi Scorsesen Taksikuskin teemoja, Folie á Deux on lähempänä Kuin raivo härkää. Arthur on fanaattisille kannattajilleen ja Quinnille vain ikoni, josta he eivät todella välitä vaan johon he voivat projisoida itseään ja omaa pahaa oloaan. Kuin Jake LaMotta Fleck tarjoaa viihdettä yleisölle, jota ei kiinnosta se hinta, mikä viihteestä koituu itse tähdelle. Leffassa on nähtävissä paljon yhtymäkohtia tosi-tv- sekä some-aikakauden idoleihin.

Pohjimmiltaan Folie á Deuxissa on jälleen kysymys systeemisestä mielenterveysongelmien laiminlyönnistä. Kukaan ei koskaan todellisuudessa välitä Arthurista tai tarjoa hänelle apua, vaikka hänen kannattajansa kanavoivatkin hänen kauttaan vihaansa ja yhteiskunnallista tyytymättömyyttään. Filmin sanoma jatkaa vuoden 2019 Jokerin linjalla, mutta aiempaa älykkäämmin sanottuna.

Toisaalta elokuvaa voi tulkita kritiikkinä fasistisia kansankiihottajia kohtaan. Fleck on tosiasiassa syyllinen tekoihinsa, mutta kuin Donald Trump hän nauttii narsistisesti hänet sankarina näkevien seuraajiensa fanaattisesta ihannoinnista. Toisin kuin Trump, Arthur kuitenkin suostuu lopulta katsomaan itseään peiliin ja näkemään siellä persoonallisuushäiriönsä.

Folie á Deux on myös vastaus ensimmäisen Jokerin kohtaamaan kritiikkiin. Phillipsin hittiä syytettiin muun muassa incel-kulttuurille kumartelemisesta sekä mielenterveyshäiriöiden glorifioinnista. Jatko-osa toteaa, että jos ihailet Fleckiä, et ymmärtänyt alkuunkaan, mistä edeltäjässä oli kyse.

Röyhkeimpänä ratkaisunaan Folie á Deux ei lopulta toimita sarjisfaneille lainkaan sitä, mitä he tahtovat nähdä. Elokuva itsekin toteaa tämän ääneen. Tuttu DC-konna ei missään vaiheessa nouse kanveesista ja näytä närhenmunia alistajilleen, vaikka leffa näin hetkittäin uskottelee käyvän. Eihän siinä mitään järkeä olisikaan, sillä ei Fleck tosiasiassa ole mikään yliluonnollisen nerokas superrikollinen.

Sen sijaan Joker-jatko-osa kertoo miehestä, joka joutuu kohtaamaan sekä sairautensa että hirveät tekonsa. Se on loppujen lopuksi monta kertaluokkaa sykähdyttävämpää kuin mikään psykopaattipellen syntytarina. Verta janoavat kiihkoilevat fanit jätetään omaan arvoonsa niin elokuvan sisällä kuin sen ulkopuolella. Silti leffa ei ole huijaus, sillä kunhan katsoja pysyy tarkkana, hän saa todella todistaa myös Jokerin syntymän.

Ensimmäinen Joker kärsi hieman liiankin ilmiselvästä katsojan tunnemanipulaatiosta siinä, miten se käänsi sympatioita päähenkilöään kohtaan. Jatko-osa hanskaa tämän puolen paremmin, sillä Fleckistä muodostuu siinä aidosti surua herättävä hahmo. Ainoastaan ystävälliset vanginvartijat, jotka myöhemmin harjottavat jopa julmaa seksuaalista väkivaltaa päähenkilöä kohtaan, lipeävät tarinassa hiukan tarpeettoman kurjuuspornon puolelle.

Visuaalisesti pidän paljon Phillipsin naturalistisesta lähestymisestä Gotham Cityyn. Myös filmin yksittäiset pitkät otokset näyttävät todella komeilta. Muutamat elokuvan selkeämmät CGI-hetket tuntuvat sen sijaan säröltä muuten täysin arkirealistisessa kokonaisuudessa. Kuten olen joskus aiemmin todennut, tietokone-efektit eivät kykene edelleenkään toteuttamaan tulipaloa täysin vakuuttavasti. Sama pätee näemmä räjähdyksiin.

Phillips tekee joka tapauksessa suorastaan ällistyttävän tempun ja ravistelee umpikujaan ajautunutta lajityyppiä toiseen kertaan. Tällä kertaa hän ei tosin harmillisesti saa siitä sitä kiitosta, jonka ansaitsisi. Joker: Folie á Deux kohoaa kirjoissani kaikkien aikojen parhaaksi supersankarielokuvaksi. Se on hauska juttu siksi, ettei filmissä ole mitään superia eikä sankareita. Fleck nauraa haudassaan.