Kauhugenren ekspressionistinen mykkäklassikko, F. W. Murnaun vuoden 1922 Nosferatu, säilyttää relevanttiutensa yli sata vuotta ensiesityksensä jälkeenkin. Saksalaisessa epävirallisessa Draculan valkokangasadaptaatiossa on huomattavasti enemmän tunnelmaa kuin esimerkiksi sen tuoreessa uusversiossa.
Suurin ero Murnaun Nosferatussa moderneihin Dracula-filmatisointeihin on siinä, että se malttaa antaa kauhulleen aikaa kehittyä eikä puske sitä elokuvakatsojen naamalle kuin halpa kummitusjuna. Se jopa tavoittaa paljon Bram Stokerin romaanin erinomaisesta aloituksesta, jossa nuoren lakimiehen vierailu romanialaisen kreivin linnaan muuttuu vähitellen häiriinnyttäväksi ja lopulta karmivaksi.
Vertailu esimerkiksi Robert Eggersin tuoreeseen uudelleentulkintaan paljastaa paljon. Siinä missä Eggersin elokuvassa majataloon pysähtyvää Hutter-päähenkilöä nuijitaan välittömästi pahaenteisillä varoituksilla ja öisillä vampyyrivisioilla, Murnaun teoksessa kievarin isäntä houkuttelee vieraansa jäämään yöksi yksinkertaisesti vitsailemalla ulkona vaanivasta ihmissudesta. Mustavalkoversiossa Hutter ei myöskään tajua välittömästi missä vaarassa hän on majoittuessaan Orlok-vampyyrin luo, vaan kirjoittaa seuraavana päivänä vielä tyytyväisenä kirjeitä rakkaalleen.
Vaikka alkuperäinen Nosferatu tuskin pelottaakaan nykykatsojaa, sen kuvien voima ei silti ole menettänyt hohtoaan. Muun muassa kohtaus, jossa päähahmo kurkistaa makuuhuoneensa ovesta ja näkee linnan isännän vaanivan käytävän päässä, on edelleen todella hyytävä. Kun Orlok puolestaan erottuu juuri ja juuri tuijottamassa Hutterin vaimoa Elleniä vastapäisen rakennuksen ikkunassa, kylmät väreet nousevat yhä. Eikä sovi unohtaa leffan kenties ikonisinta hetkeä, jossa kynsiveikon pahaenteinen varjo kohoaa ylös rappusia.
Jotkut otokset saattavat toki huvittaa modernia filmiyleisöä. Laivan kannen alta naurettavasti kurkistava tai ruumisarkkuja ympäri kaupunkia olkapäällään raahaava vampyyrikreivi herättää kieltämättä hilpeyttä. Nämä tahattomat koomisuudet eivät kuitenkaan latista elokuvaa.
Tuntemattoman ja vierauden pelkoa on usein pidetty Nosferatun yhtenä keskeisenä teemana. Tähän on tulkittu myös muukalais- ja jopa juutalaisvastaisia sävyjä, jälkimmäisiä muun muassa Orlokin koukkunokkaisuuden ja pitkäkyntisyyden vuoksi, jotka toistavat rasistisia stereotyyppejä.
Vaikka vampyyrin voi toki nähdä saastaisena vierasmaalaisena tautien levittäjänä, jonka lähentely lopulta koituu myös hyveellisen naisen turmioksi, nämä elementit ovat perua Stokerin romaanista. Ainoan kerran elokuvasta on suoraan tulkittavissa muukalaisvastaisuutta, kun kreivin todetaan asuvan “haamujen ja varkaiden maassa”.
Antisemitistiset näkökulmat ovat erityisesti liioiteltuja. Murnaun juutalaisvihamielisistä näkemyksistä ei ole mitään näyttöä, ja filmin käsikirjoittaja Henrik Galeen oli itse juutalainen. Ruton levittäminen on tosin vanha juutalaisiin yhdistetty rasistinen uskomus, mutta se lienee Orlokin kohdalla ennemmin aikansa kulttuuristen trooppien vaikutusta kuin merkki tekijöidensä ennakkoluuloista, samoin kuin hirviön ulkonäkö.
Hedelmällisempi tapa tulkita elokuvaa on kiinnittää huomiota siihen, mitä se erityisesti lisää Stokerin romaaniin. Dracula ei kirjan sivuilla aiheuta ruttoa, mutta Nosferatussa kyseinen vampyyrin ominaisuus peilaa 20-luvun vallitsevia pelkoja kulkutauteja, kuten leffan aikaan vastikään jyllännyttä espanjantautia, kohtaan. Orlokin voikin katsoa vierasmaalaisen sijaan symboloivan yksinkertaisesti itse viikatemiestä.
Filmin epäonninen lopetus on puolestaan sen tekohetkeen nähden varsin hätkähdyttävä veto. Siinä heijastuvat myös aikakauden monet armottomat tragediat. Maailmansodan ja pandemian jälkeen oli itsestään selvää, ettei kuolema säästänyt viattomiakaan.
Murnaun Nosferatu kuuluu jokaisen kauhuleffafanin yleissivistykseen. Se on myös turvallinen genren merkkiteos tutustuttavaksi kauhua tavanomaisesti vihaaville, sillä nykykatsoja tuskin erityisemmin säikkyy elokuvan parissa. Vaikka paljon on vuosisadassa muuttunut, filmiä katsoessa voi silti yhä vaikuttua siitä, miten ajattomalla tavalla inhimillisiä pelkoja on onnistuttu kuvaamaan valkokankaalla jo taiteenmuodon varhaisissa vaiheissa.
Kommentit
Lähetä kommentti