Vuoden 1987 Hellraiserin nimeksi ehdotettiin aikanaan “What a Woman Will Do for a Good Fuck?” Robert Eggersin Nosferatu-uudelleenfilmatisoinnin voisi puolestaan otsikoida “What a Woman Will Sacrifice for a Good Fuck?” Samoin kuin Francis Ford Coppolan ohjaama Bram Stokerin Dracula se nostaa alkuperäisromaanista valokeilaan seksuaalisen repression teeman. Valitettavasti elokuva tuo pöytään hyvin vähän uutta.
F. W. Murnaun mykkäelokuvan ekspressionistinen ikiklassikko, vuoden 1922 Nosferatu, on autorisoimaton saksalaistettu Dracula-sovitus. Eggersin teosta pitää siis verrata sekä Murnaun elokuvaan että Stokerin romaaniin. Nosferatu on myös uudelleenfilmatisoitu vuonna 1979 Werner Herzogin toimesta. Tätä versiota en ole itse nähnyt.
Eggers itse on puolestaan tullut tunnetuksi rautaisesti ohjatuista, visuaalisesti häikäisevistä The Witchistä, The Lighthousesta sekä The Northmanista. Osa katsojista ja kriitikoista oli sitä mieltä, että taso notkahti lippuluukuilla flopanneessa The Northmanissa, jossa Eggers ei itse saanut studiolta lopputulokseen täyttä määräysvaltaa. Pidin kuitenkin henkilökohtaisesti myös kyseisestä kumartelemattomasta viikinkielokuvasta. Siksi on yllättävää, kuinka persoonaton Nosferatu-uusversiointi lopulta onkaan.
Persoonattomuus alkaa jo siitä, kuinka päinvastaisesti filmi lähestyy kauhua verrattuna sen esikuviin. Tunnelmanrakentelun sijaan äänimaisema ja musiikit esimerkiksi pauhaavat päälle alusta asti meluisaan jenkkimalliin muistuttaen katsojaa, minkä genren tekelettä hän on tullut katsomaan. Ensimmäinen kohtaus on elokuvan paras, sillä odottamaton välähdys kreivi Orlokista onnistuu säikäyttämään. Siitä eteenpäin jump scaret ovat kuitenkin totaalisen arvattavia.
Leffa ei sentään juokse romaanin tapahtumia läpi kuten vuoden 1992 Bram Stokerin Dracula, vaan tällä kertaa kirjan parhaimmalle osuudelle eli Jonathan Harkerin (elokuvassa Thomas Hutterin) matkalle vampyyrikreivin linnaan annetaan aikaa. Eggersin lähestymistapa ei silti tavoita alkuperäisteoksen hiipivää kuristavuutta, kun Harker huomaa, ettei kaikki ole laisinkaan kunnossa. Filmin pyrkimyksenä on mitä ilmeisimmin jonkinlainen unenomaisuus, mutta jatkuvien painajaisten vyöryttäminen silmille ilman hengähdystaukoja tuntuu vain uuvuttavalta. Nupit on väännetty yhteentoista jo starttipistoolin kajahtaessa, eivätkä ne sieltä käänny vastapäivään.
Visuaalisestikin uusio-Nosferatu on hämmentävän tylsä. Jo Coppolan näkemyksessä oli haettu paljon innoitusta Murnaun ekspressionismista, mitä Eggersin valon ja varjojen leikki toistaa. Coppola kuitenkin sekoitti keitokseen ennakkoluulottomammin romantiikkaa, surrealismia ja jopa barokkivaikutteita. Eggersin filmi taas edustaa ennemmin värimaailmaltaan ankean desaturoitua modernia elokuvarealismia goottilaismausteilla. Murnaun mykkäelokuvan häiriinnyttävään kuvastoon nojaava mutta nykykatsojalle toki auttamattoman kesy pelottelu on puolestaan korvattu mielikuvituksettomilla makaaberiuksilla, jotka muistuttavat lähinnä possessioaligenrestä.
Dracula-adaptaatioiden yleinen synti on se, että ne usein sovittavat pahviset ihmishahmot romaanista lähes sellaisinaan. Myös Nosferatun päähenkilöt, Hutter sekä hänen vaimonsa Ellen, jäävät katsojalle tyystin etäisiksi ja kehittymättömiksi. Johnny Deppin tytär, Lily-Rose Depp, pääsee Ellenin kengissä demonstroimaan kunnolla näyttelijätaitojaan ainoastaan fyysisen heittäytymisen osalta, kun kreivi Orlok piinaa hänen roolihahmoaan.
Professori van Helsing eli von Franz on sentään tässäkin sovituksessa leffan piristysruiske. Willem Dafoe nostaa hymyn huulille heti valkokankaalle ilmestyessään ja vetää suorituksellaan vertoja Anthony Hopkinsin täysin pähkähullulle vedolle Bram Stokerin Draculassa. Kohtaus, jossa von Franz polttaa Orlokin hauta-arkun ja käkättää mielipuolisesti liekkien keskellä, nousi suosikikseni elokuvasta.
Jos Coppolan Dracula-visio oli jo paikoittain puhdasta komediaa, ehkäpä tarkoituksella, Nosferatusta on sitäkin vaikeampi ottaa selvää, naurattaako se tahallisesti vai tahattomasti. Silmäniskut vaikuttavat erityisesti leffan alussa suorastaan itseparodisilta, kuten Hutterin höyrähtäneen työnantajan vihjaillessa, että kreivi Orlok haluaa nähdä nuoren sällin itse lihassa (“in the flesh”). Siinä vaiheessa epäilin vahvasti tarkoituksellisuutta, kun samainen huru-ukko loikki mielisairaalasta kadulle vampyyriherransa perään hirnuen.
Vaikea on myöskään olla huvittumatta esimerkiksi sille, kun Ellen vaatii vässykkäaviomiestään todistamaan miehuutensa ja nussimaan häntä olan takaa, jotta nainen voisi provosoida paljon kiihottavampaa Orlokia. Viis siitä, että kreivi näyttää lähinnä pystyyn mätänevältä ruumiilta.
Häpeä naisen seksuaalisuutta kohtaan muodostaakin Nosferatussa keskeisen teeman. Kritisoin jo Bram Stokerin Draculaa siitä, että romaanin seksuaalisen alavireen alleviivaaminen paksulla tussilla ei ole vielä erityisen mielenkiintoinen moderni tulkinta. Nosferatu jatkaa Coppolan viitoittamalla linjalla, sillä Orlok on elokuvassa vain Ellenin normaalien seksuaalisten halujen ilmentymä, jonka kaikki häntä itseään myöten kokevat kuitenkin iljettävänä ja käsittämättömänä. Samaa naiseuden syntisyyden teemaa käsitteli jo Eggersin The Witch mutta kiinnostavammin.
Alkuperäistä Murnaun elokuvaa mukaileva lopetus, jossa nainen koituu pedon turmioksi, on periaatteessa ovelasti sovitettu. Ellen uhrautuu himojensa edessä ja jättää häntä tyydyttämään kykenemättömän mutta avioliittoinstituutiolla rajoittavan nössömiehensä rannalle ruikuttamaan. Moraalittoman ja hysteerisen naisen kuolema pelastaa lopulta vitsauksien riivaaman yhteisön. Loppuratkaisun ainoa ongelma on arvattavuus, koska leffan tematiikka on niin puhkikaluttu.
Orlokin hirviödesign on toisaalta filmin onnistunein puoli. On virkistävää nähdä, ettei Draculasta tai ylipäänsä vampyyristä pyritä kerrankaan tekemään viehätysvoimaista, vaan kaikkea muuta. Orlok on tarkoituksella karmiva ja ällöttävä, sillä hän kuvastaa sitä asennetta, jolla 1800-luvun hahmot suhtautuvat naisen seksuaalisuuteen.
Odotin paljon Nosferatulta, joten lopputulos on siihen nähden hämmentävän kädenlämpöinen. Eggers osaa tietysti kehystää kuviaan sekä käyttää valaistusta keskimääräistä ohjaajaa taidokkaammin, mutta pieniä visuaalisia pilkahduksia sekä inhottavimpia hetkiä lukuun ottamatta leffa eroaa hämmentävän vähän valtavirtatuotoksesta. Ohjaaja-käsikirjoittajalupauksen aikaansaannokseksi sen sisältö tuntuu Dracula-sovituksena erikoisen kulahtaneelta.
Robert Eggersin elokuvat paremmuusjärjestyksessä:
- The Witch
- The Lighthouse
- The Northman
- Nosferatu
Kommentit
Lähetä kommentti