Vuoden 1922 Nosferatun ohella lähtemättömän jälkensä elokuvataiteen historiaan jätti myös toinen saksalainen ekspressionistisen kauhun mykkäklassikko, Tri Caligarin kabinetti. Se edustaa vielä Nosferatuakin puhtaampaa ekspressionismia. Leffa muistetaan erityisesti fantastisista lavasteistaan, joiden vinot kulmat, kallistuneet seinät sekä käsin piirretyt varjot luovat filmille uniikin visuaalisen ilmeen.
Tri Caligarin kabinetti on allegorinen kertomus auktoriteettien tyrannimaisuudesta ja epäluotettavuudesta sekä niiden sokeasta seuraamisesta. Elokuvassa psykiatrisen sairaalan johtaja naamioituu tohtori Caligariksi ja manipuloi viattoman unissakävelijä Cesaren suorittamaan murhia puolestaan. Leffan pasifistiset käsikirjoittajat, Hans Janowitz ja Carl Mayer, heijastelivat tarinassa omia ensimmäisen maailmansodan kokemuksiaan komentoketjun mielivallasta.
Edes pääpahis itse ei ole tarinassa turvassa auktoriteeteilta, sillä hakiessaan lupaa esitellä unissakävelijää kaupungin markkinoilla hän joutuu virkamiehen pompottelemaksi. Menettäessään järkensä hän puolestaan näkee kaikkialla määrääviä viestejä, jotka käskevät häntä ryhtymään Caligariksi.
Robert Wienen ohjaama filmi on kuuluisa myös sen twistilopetuksesta. Viimeisessä näytöksessä paljastuu nimittäin, että tohtori Caligarin edesottamuksista kertonut päähenkilö, Franzis, onkin itse hullu ja mielisairaalassa. Hän on puolestaan kuvitellut mielisairaalan johtajaa murhaajaksi. Yli sata vuotta vanhalle elokuvalle tällainen käänne tuntuu täysin odottamattomalta. Myöhemmistä teoksista esimerkiksi Martin Scorsesen Shutter Island toistaa sen lähes sellaisenaan.
Kehyskertomus perustelee myös filmin lavastevalintoja. Ekspressionistisen liikkeen yksi päämäärä oli tehdä sisäinen tunnetila ulkoiseksi. Tri Caligarissa esimerkiksi painostavat, surrealistiset miljööt luovat unenomaista ja painajaismaista tunnelmaa, mikä sopii tarinan makaaberiin luonteeseen. Tämä painajainen ei kuitenkaan jää leffassa vain kuvainnolliseksi vaan on kirjaimellisesti päähenkilön kuvitelmaa.
Yllätyslopetus ei kuulunut alun perin Janowitzin ja Mayerin käsikirjoitukseen, vaan se tuli vaatimuksena elokuvan tuotantoportaalta. Ratkaisun voi nähdä himmentävän leffan poliittista auktoriteettivastaista viestiä. Toisaalta ilman ovelaa käännettä itse tarina ei olisi kovinkaan mielenkiintoinen.
Filmi antaa sitä paitsi twististä huolimattakin yhä välineet tulkita sitä alkuperäisestä yhteiskuntakriittisestä näkökulmasta. Epilogissakaan vääristyneet lavasteet eivät nimittäin katoa tyystin, mikä jättää ilmaan leijuvan kysymyksen, onko päähenkilö sittenkään hullu vai vain leimattu sellaiseksi. Mielisairaaksi nimittäminen on näet ollut historiallisesti auktoriteettien yksi tavanomainen keino vaientaa sellaiset yksilöt, jotka uskaltavat nousta vallanpitäjiä vastaan.
Leffan viimeisessä otoksessa kuva rajautuu psykiatrisen sairaalan johtajaan samalla, kun hän toteaa tietävänsä, miten parantaa Franzisin. Monet ovat tulkinneet tähän lopetukseen sisältyvän tiettyä pahaenteisyyttä. Puhuuko johtaja, jolla on absoluuttisena auktoriteettina valta päähenkilöön, hyväntahtoisesti vai onko hänen mielessään sittenkin orwellilaishenkinen aivopesu?
Nykykatsojalle Tri Caligarin kabinetti on säilyttänyt vaikuttavuutensa. Sen kerronta tuntuu tosin modernein silmin ajoittain melkoisen matelevalta. Hiukan kömpelöltä moniin muihin mykkäklassikoihin verrattuna vaikuttaa puolestaan se, että tarinan kuljettamisessa nojataan vahvasti tekstiseiniin. Olkoonkin, että itse teksti on lavasteiden tavoin asiaankuuluvasti tyyliteltyä.
Kaikesta huolimatta Tri Caligarin kabinetti kuuluu taidemuodon perusteoksiin. Se on siitäkin mainio tapa noviisille tutustua vanhan ajan mykkäfilmeihin, ettei yllättävä juoni jätä kenellekään hämäräksi elokuvan arvostuksen syitä.
Kommentit
Lähetä kommentti