Star Warsia on pidetty perinteisesti epäpoliittisena klassisen mustavalkoisena hyvän ja pahan taistona. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.
Alkuperäinen vuoden 1977 Tähtien sota oli Vietnam-allegoria, jossa paha Imperiumi edusti maailmanpoliisina häärivää USA:ta ja vertautui Natsi-Saksaan. Jedin Paluussa metsään piiloutuvien Ewokien ja Vietcongin yhtäläisyysmerkit ovat jo ilmiselvät.
Jopa tylsästä politikoinnista haukuttu esiosatrilogia tuntuu nyt kauppasotineen kummallisen enteelliseltä. Kun senaattori Padme toteaa: “So this is how democracy dies… with thunderous applause”, siinä on jotain pelottavan tuttua.
Poliittinen ulottuvuus ei ole täysin kadoksissa edes Disneyn kammottavasta jatko-osatrilogiasta. The Last Jedi saattaa olla kehno elokuva, mutta se ottaa silti kantaa kulttuurisotiin ja valitsi puolensa, jälleen Star Warsille uskollisesti, vallitsevia valtarakenteita kyseenalaistaen. Esiosaelokuva Rogue One puolestaan sisältää selkeitä paralleeleja Lähi-Idän konflikteihin.
Esiosan esiosa, Rogue Onea edeltävä Andor-sarja, tuntuu ensin Star Warsiksi ennen näkemättömältä umpipoliittisuudessan ja moraalisessa harmaudessaan. Loppujen lopuksi se kuitenkin jatkaa uskollisesti George Lucasin perintöä. Fasismin noususta ja sen vastarinnasta kertova show ei voisikaan olla tällä hetkellä aiheiltaan tärkeämpi ja ajankohtaisempi.
Andorin ensimmäinen kausi herätti minussa pari vuotta sitten ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta Tony Gilroyn sarja oli selvästi huomattavasti hienovaraisemmin, uskottavammin ja älykkäämmin käsikirjoitettu kuin keksimääräinen Star Wars -tekele. Toisaalta se eteni mannerlaattojen vauhtia, vatvoi samoja asioita kyllästymiseen asti ja rakensi tarinaansa usein epäkiinnostavien hahmojen varaan.
Toinen tuotantokausi kärsii aluksi samoista ongelmista. Ensimmäiset kolme episodia matelevat suorastaan tuskaisen hitaasti. Jaksot ovat täynnä puhuvia päitä, jotka mutisevat salamyhkäisesti epäsuoruuksia kohtauksesta toiseen, ilman että mitään mainittavaa tapahtuu.
Juonikuvioiden kanssa vatuloidaan loputtomiin, vaikka on itsestään selvää, mihin ne ovat menossa. Kuka esimerkiksi ei arvaa, että Imperiumin ratsian yllättämä Bix joutuu raiskausyrityksen kohteeksi ja tappaa lopulta ahdistelijansa? Tai että Luthen murhauttaa kylmäverisesti kapinaa rahoittaneen Tay-pankkiirin, kun tämä alkaa käydä riskitekijäksi? Ja ihan oikeasti, montako otosta oikein tarvitsemme chandrilaisesta häärituaalista tai Mon Mothmasta tanssimassa todellisuuspakoisesti?
Alkujaksoissa parasta antia edustaa itse asiassa irralliseksi haukuttu osio Yavin 4 -planeetalla, jossa Andor kohtaa riitaisen kapinallissolun. Toisiaan vastaan kääntyvä ryhmä kuvastaa tietysti sitä, miten jakaunut ja sisäisten ristiriitojen repimä nuori kapinaliike on. Se myös peilaa mainiosti tämänhetkistä tosimaailman hajanaista demokraattioppositiota Yhdysvalloissa sekä hölmöimmän pään liberaalivasemmistoa, joka fasismin uhan edessäkään ei malta olla vaatimatta toisiltaan puritaanisuutta.
Edetessään kausi parantaa kuitenkin tasaisesti juoksuaan. 12 episodia on jaettu kolmen jakson mittaisiin kokonaisuuksiin, jotka sijoittuvat aina vuoden päähän toisistaan sarjan aikajanalla. Jaksot 4-6 pitävät sisällään jo paljon mukaansa tempaavampaa rakentelua, kun sekä Imperiumi että kapinalliset juonivat toisiaan vastaan Ghor-planeetalla, joka kätkee sisuksiinsa Kuolontähdelle välttämättömiä materiaaleja.
Yhdentekevät sivuhenkilöt tosin pysyttelevät pitkään show’n riippakivenä. Andorin heilasta, Bixistä, ei esimerkiksi kasva missään vaiheessa kiinnostavaa itsenäistä hahmoa. Kun Velin rakastettu puolestaan kuolee onnettomasti auttaessaan Ghor-kapinallisia, en muistanut edes hänen nimeään, sen koommin kuin en muista alkujaksoissa Imperiumin uhriksi päätyvää Brassoakaan lunttaamatta häntä Googlesta. Jopa päähenkilö Andor itse jää edelleen hiukan mitäänsanomattomaksi.
Onneksi kakkoskaudella riittää kiehtovia hahmoja vastapainoksi. Parivaljakko Dedra ja Syril pitävät otteessaan, sillä vaikka he kuuluvat Imperiumin leiriin, he ovat niin sympaattisia, ettei heille tahdo mitään pahaa. Syrilin traaginen joskin arvattava kohtalo onnistuukin sykähdyttämään.
Todellisen voimakaksikon muodostavat taas Stellan Skarsgårdin lankoja käsissään pitävä ja niihin miltei itse sotkeutuva, karismaattinen kapinajohtaja Luthen sekä hänen apurinaan liki yhtä karismaattinen Kleya. Skarsgård on osassaan totutun loistava, mutta myös Kleyaa esittävä Elizabeth Dulau vetää roolinsa hätkähdyttävän taidokkaasti.
Andorin verkkaistakin verkkaisempi rakentelu palkitsee kärsivällisen katsojan korkojen kera, sillä jaksot 8-12 ovat yllättäen täyttä tykitystä. Ne tarjoavat ensiluokkaista poliittista trilleriä ja vakoojadraamaa. Ghormanin kansanmurhan kuvaus on Star Warsiksi jopa hätkähdyttävän väkivaltaiselta tuntuva osio, vaikkei mitään erityisen graafista ruudulla näykään. Mon Mothman paetessa senaatista sekä Luthenin viimeisten hetkien koittaessa jännitys taas nousee huippuunsa, vaikka tapahtumien lopputulos on selviö.
Viimeistään näissä episodeissa Andorin fasisminvastainen sanoma paljastuu tähän ajanhetkeen täydelliseksi. Juuri vuonna 2025 on erittäin sopivaa, että kansanmurhasta puhutaan kansanmurhana, kuten Mon Mothma vaatii senaatin puheessaan. Hänen sanansa, “The death of truth is the ultimate victory of evil”, resonoivat tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa poikkeuksellisen vahvasti. Senaattori Palpatinen nimeäminen avoimesti todelliseksi pahaksi on puolestaan senaattorilta sellaista rohkeutta, jota tosimaailman poliitikot eivät ole vielä itsestään löytäneet Donald Trumpin suhteen.
Kun sarja kiihdyttää kohti huipennustaan, sen kerronnan hienouksia alkaa arvostaa koko ajan enemmän. Harvoin on mainstream-televisioviihteessä nähty näin viimeisen päälle alleviivaamatonta, todentuntuista ja uskottavaa tarinankerrontaa. Dialogi tuntuu oikeiden ihmisten puhumalta, hahmot käyttäytyvät johdonmukaisesti eikä ylidramatisointiin sorruta. Kaikki tämä heijastelee sitä, ettei Andor ole kertomus yli-inhimillisistä jedeistä tai Voiman valituista vaan tavallisista ruohonjuuritason sankareista. Ja vaikka kapinallisten juonittelua seuratessa pitää välillä keskittyä pysyäkseen perässä, sen mukana hykertelee kuin olisi itse mukana iskemässä kapuloita Imperiumin sortokoneiston rattaisiin.
Show'n maailmanrakennusta on myös ihailtava. Se saa rosoisen realisminsa tuntumaan kummallisen luontevalta osalta samaa hupsua saagaa, jossa C-3P0 toilailee ympäriinsä huutaen: “How rude!”, ja höperöitynyt Yoda-muppet hihittelee onnettomalle Lukelle Dagobahin viidakon kätköistä. Eikä sen kuvaus Imperiumin koko oppression laajuudesta lakkaa missään vaiheessa kiehtomasta. Ainoa kummastuksen aihe on muukalaisten puute: rasistisen Imperiumin osalta se on ymmärrettävää, mutta miksi kapinallisjoukotkin koostuvat lähes kokonaan homo sapienseista?
Yllättävin täysosuma sarjassa on sen sijaan sen musiikki. Virkistävästi Nicholas Britellin soundtrack ei kierrätä lainkaan tuttuja puhkikulutettuja teemoja, vaan luo täysin uusia omia sellaisia, joiden ei tarvitse hävetä tippaakaan iskevyydessään John Williamsin vastineiden rinnalla.
Andor tekee loppujen lopuksi hämmentävän tempun. Toisen tuotantokautensa myötä se nappaa The Mandalorianilta helposti parhaan Star Wars -teoksen tittelin sitten Jedin Paluun. Samalla se parantaa retroaktiivisesti Rogue One -elokuvaa ja muodostaa sen kanssa viimein esiosatrilogian, jonka alkuperäiset filmit ansaitsevat. Se saattaa olla jopa parasta, mitä televisiosta on tänä vuonna nähty.
Gilroyn show’n painavaa viestiä ei voi myöskään väheksyä. Se toteaa, että kapina fasismia ja autoritarismia vastaan vaatii aina henkilökohtaisia uhrauksia. Toivottavasti tv-yleisö hoksaakin tämän totuuden Yhdysvalloissa, ennen kuin on liian myöhäistä.
Kausi 2:
Koko sarja:
Kommentit
Lähetä kommentti