Stanley Kubrickin toteutumattomaksi jäänyt unelmaprojekti oli ohjata suurelokuva Napoleonista. Koska leffan tuotanto osoittautui liian kalliiksi, Kubrick päätyi toteuttamaan sen sijaan mestarillisen Barry Lyndonin. Ridley Scott täydentää ympyrän, sillä brittiohjaajan vuoden 2023 Napoleon-filmatisointi on hänen Barry Lyndoninsa: kylmäkiskoinen satiiri yrjöjenaikaisesta miehestä, joka nousee tuntemattomuudesta suuruuteen, haukkaa lopulta liian suuren palan ja kapsahtaa katajaan.
Napoleonin saksittu teatteriversio sai niin nihkeän vastaanoton kriitikoilta, että toivoin Scottin ohjaajan leikkauksen tekevän filmille saman kuin se tekee kuulemma Kingdom of Heavenille. Kolme ja puolituntisenakaan Napoleon ei ole ongelmaton elokuva. 48 lisäminuuttia antavat kuitenkin epäilemättä tarinalle aikaa hengittää.
Paljon puhetta leffassa ovat herättäneet sen historialliset epätarkkuudet. Olen useimmiten sitä mieltä, että historiaan tai tositapahtumiin perustuvien elokuvien kannattaisi etsiä draamansa tosiasioista, ei sepitteestä. Jos kertoo todellisesta henkilöstä tarinaa eikä aio pysyä alkujaankaan totuudessa, valinta vaatii vähintään hyvät perustelut.
Minua ei häiritsekään Napoleonissa esimerkiksi se, ettei nimikkohenkilö ollut oikeasti läsnä Marie Antoinetten lynkkauksessa tai ettei hän koskaan tavannut Wellingtonin herttuaa. Nämä ovat ymmärrettäviä tarinallisia vapaudenottoja.
Sen sijaan vaikeampaa on käsittää, miksi ihmeessä elokuva esittää ranskalaisten pommittaneen Egyptissä pyramideja. Kohtaus on niin naurettava ja maallikollekin päivänselvää vääristelyä, ettei sille voi kuin pudistella päätään. Samoin hämmentää, miksei Napoleonin kuuluisin taistelu, Austerlitz, muistuta valkokankaalla lainkaan historiallista Austerlitzin yhteenottoa.
Vielä enemmän minua tökkii kuitenkin päähenkilön ikä elokuvassa. Leffan kuvaushetkellä liki 50-vuotias Joaquin Phoenix on nimittäin rooliinsa aivan liian vanha. Filmistä saa kuvan kuin Napoleon olisi ollut ikääntynyt urasotilas, vaikka hän oli valtansa huipulla vain päälle 30:n. Juuri hänen nuoruutensa teki hänen saavutuksistaan entistä poikkeuksellisempia.
Närää filmissä on herättänyt ylipäänsä se, millaisena se esittää historiallisen mahtihenkilön. Scottin Napoleon on egoltaan haavoittuvainen, sosiaalisesti vaivaantunut, ihmissuhteissaan lapsellinen, hiukan nössö, jopa surkuhupaisa. Tämä kuvaus on epätarkka, sillä todellinen Napoleon oli mitä ilmeisimmin hyvin karismaattinen hahmo.
Nämä muutokset päähenkilöön ovat silti ymmärrettäviä. Scottin lähestymistapa on satiirinen, suurmiehen myyttiä purkava. Ei liene sattumaa, että leffa pitkälti pyyhältää läpi kaikki muut taistelut ja konfliktit paitsi ranskalaiskeisarin tappiot: Venäjän sotaretken ja Waterloon. Lopputekstit puolestaan esittävät Napoleonin sotasankarin sijaan pääsyyllisenä lukemattomien ihmisten kuolemaan.
Jotkut voivat pitää tällaista brittiläisohjaajan näkemystä Ranska-vastaisena propagandana. Tällaiset suuria johtajia dekonstruktoivat tarinat, kuten Napoleon ja Dyyni, tuntuvat kuitenkin nykypäivänä enemmän kuin tervetulleilta.
Erään puolen filmi silti ohittaa harmillisesti historiallisessa hahmossaan. Napoleon nimittäin horjutti hallitsijaksi nousullaan ennenkuulumattomalla tavalla aikansa aristokraattisia valtarakenteita ja korvasi entisen sääty-yhteiskunnan (muodollisella) meritokratialla. Ei ole ihme, että muiden valtioiden hallitsijat pelkäsivät häntä kuin ruttoa.
Leffan tarinallisen selkärangan muodostaa, ehkä jopa hieman yllättäen, Napoleonin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Josephinen suhde. Tarkkaa sen kuvauksessa on Napoleonin intohimo ja mustasukkaisuus sekä suhteen epätasapainoisuus, sillä Josephine oli Napoleonia kypsempi ja etäisempi. Todellisuudessa kaksikon välit olivat kuitenkin lämpimämmät kuin elokuvassa nähtävä kylmän mekaaninen kanssakäyminen antaa ymmärtää. Historoitsijat ovat myös todenneet, ettei Napoleonin luonteen mukaista olisi ollut esimerkiksi koskaan läimäistä vaimoaan.
Scott esittää Napoleonin rakkaudessaankin epävarmuuttaan kompensoivana ja puolisonsa hyväksynnästä riippuvaisena. Hallitsijasta muovataan toksisen hauraan maskuliinisuuden ruumiillistuma. Filmi antaa ymmärtää, että hänen suhteensa epäonnistuminen Josephinen kanssa oli myös hänen elämänsä suurin tappio.
Kaikesta tästä huolimatta romanssin sisäänrakennettu tunnekylmyys tekee siitä katsojallekin elokuvassa etäännyttävän. Vaikka koko tarina rakentuu sen varaan, emotionaalisesti se ei kannattele filmiä. Pääparista on vaikea välittää tosissaan.
Muun muassa tästä syystä täyteen tapahtumia ahdettu leffajärkäle tuntuu kummallisen tapahtumaköyhältä. Onneksi sentään historiallinen aikakausi herää upeasti henkiin. Filmin puvustus on todella komeaa, kun taas fyysiset lavasteet ja suuret ihmisjoukot sulautuvat CGI-luomuksiin niin saumattomasti, että on mahdotonta sanoa, missä tietokone-efekti alkaa ja loppuu. Ainoastaan elokuvan näkemys Moskovasta pistää silmään ikävän keinotekoisena.
Ymmärrän, mihin Scott pyrkii Napoleon-filmatisoinnillaan. Pystyn arvostamaan leffan kylmän satiirista otetta, vaikka se suhtautuukin historiallisiin faktoihin ylimalkaisesti eikä kokonaisuus täysin toimi. Teatteriversiota pidemmän ohjaajan leikkauksen ansiota lienee se, että tarina sentään tuntuu johdonmukaisesti etenevältä ja rytmitetyltä. Elokuvamammutti kohtaa Waterloonsa siinä vaiheessa, kun katsojaan pitäisi jättää jonkinlainen tunnejälki.
Kommentit
Lähetä kommentti