En ole lukenut Frank Herbertin klassikkoromaania enkä katsonut David Lynchin vuoden 1984 filmatisointia, joten pääsin lähestymään Denis Villeneuven Dyyni-näkemystä puhtaalta pöydältä. Kirja pomppasikin seuraavaksi lukulistalleni, sillä pitäähän tähän aina Star Warsista Mass Effectiin inspiraationlähteenä toimineeseen avaruusoopperamerkkipaaluun tutustua myös tekstimuodossa.
Villeneuve on samalla tavalla kylmän insinöörihenkinen, harmaasävyisiin visuaaleihin mieltynyt, käytännön efektejä CGI:n sijaan painottava, usein kömpelöstä käsikirjoituksesta kärsivä, tuomionpäiväntorvien töräyttelyyn rakastunut ohjaaja kuin Christopher Nolankin. Silti arvostan enemmän Villeneuvea, jolla on kaksikosta parempi draaman taju sekä kyky saada kokonaisuudet toimimaan. Näkemistäni ohjaajan teoksista Prisoners ja Sicario ovat kömpelyyksineenkin päteviä trillereitä, Arrival ja Blade Runner 2049 puolestaan mainiota scifiä.
Dyyni on flopanneen Blade Runner -jatko-osan jälkeen kunnianhimoinen ja riskialtis projekti, jossa Villeneuven todella täytyy näyttää studiopampuille taitonsa tahkota myös rahaa. Ajoitus on ainakin täydellinen, sillä koronan höllätessä eeppisen suureelliselle teatterikokemusta huutavalle scifi-spektaakkelille on kysyntää.
Nolan voisi tehdä Dyynin pohjalta muistiinpanoja siitä, miten raskaskin ekspositio saadaan toimimaan valkokankaalla. Ei Villeneuvekaan tässä ole aina ollut parhaimmillaan, sillä Arrivalin alkupuolen tönkköys on jäänyt mieleen. Sen sijaan Dyyni, joka pommittaa katsojaa jatkuvasti uudella tiedolla, suoriutuu urakastaan luontevasti. Jopa silloin, kun leffa kirjaimellisesti selostaa yleisölle, se tekee sen tarinan sisällä uskottavasti.
Toiseksi Villeneuvella on virkaveljeensä verrattuna kykyä hillitä mahtipontisten filmiensä pateettisuutta. Dyynissä hahmot kyllä lausuvat melodramaattista dialogia ja poseeraavat mukaviileästi kameran edessä samoin kuin Nolaninkin tekeleissä. Silti Villeneuve ymmärtää olla vetämättä huomiota näihin hetkiin ylimääräisellä alleviivauksella tai asetelmallisuudella, minkä vuoksi ne eivät hypi yhtä pahasti silmille. Taitavan näyttelijäkaartille jopa annetaan tilaa loistaa!
Maailmanrakennuksen puolesta Dyyni on onnistunut filmimammutti. Sen lisäksi, että lähdemateriaali tarjoaa hirmuisen määrän taustajuonta, jota hyödynnetään ahkerasti, visuaalinen anti on kerrassaan vaikuttavaa. Aavikkoplaneetta herää uskottavan tuntuisesti eloon alkuperäiskansoineen, sudenkorentokoptereineen, hiekkamatoineen, mausteharvestereineen sekä aurinkokilvillä vuorattuine kaupunkeineen.
Yhtään yleisilmeelle haitaksi ei ole se, että aidot maisemat, pienoismallit ja maltillisesti käytetty CGI sulautuvat saumattomasti toisiinsa vailla muovisuuden häivääkään. Lopputuloksena on omanlaisensa elokuvallinen fantasiarealismi. Myös puvustusta täytyy kehua, sillä eri kansojen, sukujen ja säätyjen vaatetukseen on selvästi laitettu ajatusta.
Ainoastaan yhtä asiaa täytyy hämmästellä: mitä ihmettä valtaisat Arrakiksen hiekkamadot syövät? Moisten jättiläisten täytyy vaatia nimittäin energiaa enemmän kuin aavikkokenguruhiiristä irtoaa
Dyynin suurin ongelma ei ole kuitenkaan hiekkamatojen ravintoarvoissa vaan siinä, että ainakin trilogian avaus eli Osa yksi on tarinallisesti varsin ontto. Elokuva ei kykene ensinnäkään luomaan kummoisesti jännitettä tai avaamaan, miksi kankaalla seikkailevista hahmoista pitäisi välittää. Vaikka oletan Herbertin romaanin olevan kokonaisuutena moniulotteinen, ykkösleffan juoni, jossa nähdään enneunia ja odotetaan valittua sankaria, jossa on viekkaiden noitanaisten poliittisesti juoniva kilta, jossa hyvissuku petetään, jossa päähenkilön isä tapetaan ruman ja julman lihavan pahiksen toimesta ja jossa liitytään sorrettujen aavikkobeduiinien joukkoon pahaa imperiumia vastaan, tuntuu vielä melkoiselta kliseekokoelmalta.
Osasyy kliseisyyden tuntuun on totta kai siinä, että myöhemmät teokset ovat apinoineet lähdemateriaalia loputtomiin. Se ei saa silti vuoden 2021 elokuvan tapahtumia tuntumaan yhtään tuoreemmilta. Tästä herääkin kysymys, pitäisikö pelkän alkuperäisteoksen uskollisen toisintamisen sijaan sovituksen harrastaa myös rohkeasti tulkintaa tuodakseen jotain uutta pöytään.
Tuttuuden takia spektaakkelin massiivisuus tuntuu myös perustelemattomalta, sillä ekonomisemmalla leikkauksella ja tiiviimmällä selittelyllä sama setti olisi karsittu puoli tuntia lyhyempään pakettiin. Olen jokseenkin huolestunut siitä, riittääkö Herbertin teoksesta särvintä kokonaisen kolmen osan päällisiksi vai meneekö pitkittäminen ihan Hobitiksi.
Yhteiskunnallista kommentääriä filmissä tarjoaa luonnollisesti asetelma, jossa aatelissuvut eli de facto suurvallat riistävät vieraan maan luonnonvaroja ajaen sen asukkaat epätoivoiseen sissitaisteluun. Näitä allegorisia teemoja käsitellään varsin pinnallisella tasolla, ja ne ovat muutenkin nykypäivän fantasiassa ja scifissä täysin läpikaluttuja vertauskuvia. Afganistanin katastrofin vuoksi elokuvan vertauskuvallisuus tosin tuntuu tällä hetkellä epätavanomaisen ajankohtaiselta.
Zimmerin soundtrack tuottaa leffassa kaikkein vähiten yllätyksiä. Ambienssitörinä sekä pasuunoiden pauhaus ovat varmasti sopineet säveltäjälle. Suoritus onkin rutiininomainen. Kun shai-hulud saapuu poseeraamaan kameran eteen, jyrinä vavisuttaa jo elokuvateatterin seiniä.
En muodosta vielä lopullista tuomiotani Dyynistä, sillä jatko-osat ratkaisevat, onko Osa yksi vain onttoa paisuttelua vai onnistunut pohjustus kiehtovalle tarinalle. Itse tarinan kuitenkin pitää jatko-osassa päästä vauhtiin ja mieluiten ripeästi, sillä ei upeaa ulkokuorta jaksa ihailla loputtomiin, jos oma sanottava puuttuu. Toivottavasti Villeneuven ja Warner Brosin uhkapeli kannattaa sekä taloudellisessa että kerronnallisessa mielessä.
Kommentit
Lähetä kommentti