Nainen ilman omaatuntoa

Loistavasta Piukat paikat -klassikkokomediasta huolimatta en ole koskaan ollut suuri Billy Wilder -fani. Esimerkiksi ylistetyt Auringonlaskun katu, Todistaja ja Poikamiesboksi ovat olleet kaikki silmissäni jonkinasteisia pettymyksiä. Nähtyäni upean Naisen ilman omaatuntoa minun on kuitenkin päivitettävä näkemyksiäni. Kyseessä on nimittäin ohjaaja-käsikirjoittajan toinen mestariteos.

Vuoden 1944 film noir -elokuvan juoni on yksinkertainen mutta kutkuttava. Vakuutusmyyjä Walter Neff ihastuu asiakkaansa vaimoon, Phyllis Dietrichsoniin. Yhdessä naisen kanssa he päättävät murhata aviomiehen vakuutusrahojen toivossa. Jos uhri kuolee junassa, vakuutusyhtiö myöntää tuplakorvauksen, mistä juontuu leffan englanninkielinen otsikko, Double Indemnity.

Tällainen filmi ei voisi toimia ilman vetoavaa pääparia. Fred MacMurray tekee erinomaista työtä sanavalmiina Neffinä. Barbara Stanwyck on puolestaan aivan yhtä hyvä viekoittelevana femme fatalena, Phylliksenä, jonka viaton ulkokuori kätkee alleen varsinaisen naispaholaisen.

Näyttelijöitä tukee työssään naseva, periwilderläinen dialogi. Sanailu on hieman liian nokkelaa ollakseen realistista. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö se olisi viihdyttävää ja taitavasti käsikirjoitettua.

Vaikka Neffin ja Phyllisin hullaantuminen toisiinsa voi tuntua kulmia kohottavan vauhdikkaalta, pääkaksikon kemia tekee siitä uskottavaa. Sitä uskottavammaksi suhde muuttuu, kun elokuva myöhemmin paljastaa Phyllisin manipuloineen Neffiä omiin tarkoitusperiinsä. Yksinasuva 35-vuotias sinkkumies luulee olevansa hurmuri, mutta on todellisuudessa helppo uhri.

Lennokas murhajuonikaan ei ole tuulesta temmattu. Perustuuhan leffan sovittama samanniminen James M. Cainin romaani tosielämän tapaukseen, jossa Ruth Snyder ja Judd Gray murhasivat vuonna 1927 Ruthin aviomiehen Albertin. Heidän tavoitteenaan oli nimenomaan tienata itselleen vakuutusrahat kaksinkertaisesti korvattuna.

Filmissä, joka asettaa yleisönsä tällä tavalla häikäilemättömien surmaajien asemaan, on jotain kieron vangitsevaa. Sympatiat ovat nimittäin automaattisesti Neffin ja Phyllisin puolella. Heidän ei ainoastaan toivo onnistuvan murhassa, vaan onnistuvan siinä niin täydellisesti, etteivät viranomaiset saisi heitä nalkkiin.

Kun Neffin mentori, korvauspäällikkö Barton Keyes, pääsee tapahtumista jyvälle, kaksikon korttitalo alkaa huojua. Keyes, jota näyttelee elämänsä roolissa Edward G. Robinson, purkaa veitsenterävällä logiikalla vyyhdin armottomasti auki. Katsoja saa hikoilla Neffin housuissa silmukan kiristyessä.

Samalla filmin upeaa kuvakieltä kelpaa ihailla. Korkeakontrastinen mustavalkoisuus, kalterimaiset varjot sekä ihmisten siluetit edustavat tietysti ikonista noir-kuvastoa. Huomionarvoista on silti myös se, miten ovelasti otoksia sommitellaan. Kun Keyes ja surman todistaja puhuvat keskenään, taka-alalla Neff pälyilee heidän välistään hermostunena. Phyllisin ja Neffin kohdatessa ensi kertaa mies puolestaan kuvataan yläviistosta pienenä ja haavoittuvaisena – nainen alaviistosta ja heiveröisyydestään huolimatta valta-asemassa.

Kun pääparin juoni leviää lopulta kasaan, Neffiä käy lähinnä sääliksi. Mies on heittänyt elämänsä hukkaan ohimenevän ihastuksen vuoksi. Valtavaa virhettä ei enää saa takaisin, vaikka koko yön tilittäisi syntejään sanelukoneeseen. Aivan tavallinen ihminen on sortunut ahneutensa ja intohimonsa uhriksi.

Neffin ja Keyesin toisiaan kunnioittava kollegiaalinen suhde muodostaa elokuvan sydämen. Kun leffan viimeisessä kohtauksessa miehet vahvistavat läheisyytensä ja vanhempi heistä sytyttää tupakan nuoremmalle, ilmassa painaa raskaana pettymys ja menetys. Miklós Rózsan erinomainen soundtrack sinetöi hetkestä puhdasta film noir -kultaa.

Klassisen film noirin saralla Nainen ilman omaatuntoa onkin kenties paras elokuva, jonka olen nähnyt. Vakavasti otettavia vastustajia pitää etsiä nousevan auringon maasta asti, esimerkiksi Akira Kurosawan Taivaasta ja helvetistä. Silloin joudutaan tosin jo hieman venyttämään genren rajoja. Rikos ei kannata, mutta Wilderin kyyniseen, tiheätunnelmaiseen ja katkeransuloiseen teokseen uppoutuminen todella kannattaa.