En ole aiemmin täysin ymmärtänyt, miksi Akira Kurosawaa pidetään kautta aikain parhaimpana japanilaisena elokuvaohjaajana. Hän on ohjannut totta kai monia erinomaisia filmejä, kuten Seitsemän samuraita, Yojimbon, Ikirun ja Ranin, mutta yksikään näistä ei ole päässyt samalla tavalla ihoni alle kuin vaikkapa Yasujirō Ozun An Autumn Afternoon tai Masaki Kobayashin Harakiri ja The Human Condition -trilogia. Kurosawan Taivas ja helvetti lieventää kuitenkin ihmetystäni, sillä se on kenties koko leffahistorian mestarillisin rikosjännäri.
Elokuvalta on lupa odottaa paljon silloin, kun pääosia näyttelevät Japanin kaikkien aikojen kovimmat filmitähdet, Toshiro Mifune ja Tatsuya Nakadai. Karismaattinen Mifune esittää kenkäkorporaation johtohahmoihin kuuluvaa Kingo Gondoa, joka joutuu kidnappaajan kiristämäksi. Vähintään yhtä hyvä Nakadai puolestaan tulkitsee hätäilemätöntä mutta tunnollista tutkinnanjohtaja Tokuraa.
Tärkeän osan leffassa ryöstää myös Jokohaman kaupunki, joka on vahvasti esillä sen ensimmäisistä otoksista lähtien. Kaupunkia kuvataan symbolisesti ylhäältä käsin kuin Gondon mäen päällä sijaitsevasta luksustalosta. Elokuvassa ei olekaan yksiselitteistä päähenkilöä, mitä heijastelee esimerkiksi se, että lähikuvia käytetään hyvin vähän.
Taivas ja Helvetti käynnistyy kidnappaustrillerinä, jonka keskiössä on Mifunen hahmoa kohtaava moraalinen ongelma. Kidnappaaja kaappaa erehdyksessä väärän lapsen, Gondon autonkuljettajan pojan. Sieppaaja vaatii tästä huolimatta äveriästä bisnesmiestä maksamaan tuntuvat lunnaat lapsen henkeä vastaan. Gondo on pinteessä, sillä hän on juuri lainannut suuren rahasumman ostaakseen kenkäyrityksensä osake-enemmistön ja laittanut koko omaisuutensa pantiksi.
Leffan juoni ei kuitenkaan rakennu sen jännityselementin varaan, pelastuuko viaton lapsi vai ei. Pohjimmiltaan hyväsydäminen Gondo järjestää nimittäin lunnaat painittuaan aikansa asian kanssa, ja uhri saadaan vapautettua. Loppu filmi puolestaan kuvaa tinkimättömästi Tokuran johtamaa tutkimusprosessia, joka johtaa syyllisen jäljille.
Taivas ja Helvetti onkin siitä kiehtova elokuva, ettei sen käänteitä osaa missään vaiheessa arvata. Se ei silti missään vaiheessa sorru epäuskottavuuksiin. En tiedä esimerkiksi hölkäsen pöläystä poliisityöstä, mutta Kurosawan teos tuntuu kuvaavan rikostutkimusprosessia realistisemmin ja perusteellisemmin kuin olen koskaan tähän mennessä valkokankaalla nähnyt. Leffan hahmot käyttäytyvät myös läpeensä inhimillisesti, eikä tarina sisällä tippaakaan ylimääräistä osoittelua tai melodraamaa.
Tärkeimmät teemat Kurosawan filmissä koskevat ihmisten yhteiskunnallista asemaa sekä rahan valtaa. Niitä se käsittelee kaikkea muuta kuin mustavalkoisesti.
Gondo esimerkiksi tekee moraalisesti oikean valinnan ja päätyy sen vuoksi puille paljaille ilman käänteen tekevää ihmettä. Elokuva vihjaa kuitenkin, että hän on kenties pohjalta aloittaessaan onnellisempi kuin taistellessaan vallasta huipulla muiden pamppujen kanssa. Hanttihommissa uransa aloittaneelle miehelle kova suorittava työ ei nimittäin ole vierasta.
Leffa näyttää toisaalta, miten yhteiskunta kohtelee vastoinkäymisissä köyhiä ja varakkaita eri tavoin. Velkataakankaan painamalla Gondolla ei lopulta ole hengenhätää, toisin kuin esimerkiksi elokuvan aikana nähtävillä lukuisilla huumeaddikteilla, joiden kuolemat eivät hetkauta edes poliisia. Julkinen mielipide pitää myös yrityspomoa sankarina, vaikka hän tekee vain sen ehdottoman minimin, jota vastaavassa tilanteessa keneltä tahansa pitäisi voida odottaa.
Filmin varsinaiset pahikset ovat valkokankaalla vain lyhyesti esiintyvät kenkäfirman muut johtajat, jotka haluavat tehdä laaduttomia kenkiä korkeammilla katteilla ja syrjäyttävät siksi ammattiylpeydestään kiinni pitävän Gondon. Kun Mifunen hahmon epäonni tulee julkisuuteen, yritystä vastaan aletaan järjestää boikotteja. Ääneen sanomaton fakta on silti se, että korporaatio jatkaa todennäköisesti ensikohun jälkeen toimintaansa ilman sen suurempia seuraamuksia.
Elokuvan kiinnostavin henkilö on itse kidnappaaja, jonka näyttelijä Tsutomu Yamazaki onnistuu tekemään lyhyessä ajassa lähtemättömän vaikutuksen. Hahmo ei ole älykkyydestään huolimatta mikään elämää suurempi rikollismestari eikä myöskään kliseinen kiero psykopaatti. Sen sijaan hän osoittautuu yksinkertaisesti epätoivoon vaipuneeksi vähävaraiseksi ihmiseksi, jonka mielenterveys on päässyt järkkymään.
Leffan kuuluisassa viimeisessä kohtauksessa kuolemaantuomittu syyllinen perustelee itselleen rikoksiaan. Hän toteaa ahdingossaan alkaneensa vihaamaan vaurasta Gondoa, jonka kalliin asunnon hän on nähnyt ikkunastaan joka päivä. Gondo kuitenkin kysyy tarkkanäköisesti vangilta: "Olitko sinä todella niin epäonninen?" Kuten katsoja on aiemmin elokuvassa nähnyt, kidnappaaja on kaukana kaikkein kurjimmassa asemassa kituuttavista, aivan kuten hänen mielivaltaisesti valittu uhrinsa on kaukana kaikkein rikkaimmista sikailijoista.
Filmin päätös on kaiken kaikkiaan traaginen ja sykähdyttävä. Rikollinen yrittää rationalisoida valintojaan toteamalla, ettei hän pelkää helvettiin joutumista, koska hänen koko elämänsä on ollut yhtä helvettiä. Hän vähättelee kuolemanpelkoaan ja toteaa: "Jos sen sijaan joutuisin menemään taivaaseen, alkaisin vasta todella vapista." Ymmärtäessään kuitenkin sanojensa valheellisuuden ja tekojensa mielettömyyden, hän murtuu täysin.
Taivas ja helvetti paljastuu Kurosawan todelliseksi tour de forceksi, joka näyttää ohjaajansa kyvyt kaikessa loistossaan hänelle epätyypillisessä genressä. Se on intensiivinen jännitysnäytelmä, joka pitää katsojan otteessaan heltymättömästi koko vajaan kahden ja puolen tunnin kestonsa. Filmi saa monet länsimaiset lajityypin klassikot, kuten Hitchockin rikostrillerit, näyttämään vertailussa suorastaan lapsellisilta.
Näkemieni Kurosawa-leffojen paremmuusjärjestys:
Kommentit
Lähetä kommentti