An Autumn Afternoon

Viimeistään toisen näkemäni Yasujirō Ozu -filmin kohdalla on nostettava hattu päästä. An Autumn Afternoon on aivan tolkuttoman upea elokuva, enkä varmasti liioittele, jos sanon, että yksi koko taidemuodon hienoimpia teoksia. Se hipoo samanlaista briljanttia täydellisyyttä omissa kirjoissani kuin esimerkiksi Avaruusseikkailu 2001, Naapurini Totoro, Rakkautta ennen auringonlaskua, Polkupyörävarkaat ja Texasin moottorisahamurhat.

An Autumn Afternoonin tarina on hyvin yksinkertainen: leskiperheenisä, jonka lapset ovat jo aikuistuneet, käy vanhojen luokkakavereidensa kanssa iltaisin kallistamassa kuppia ja pohdiskelee. pitäisikö hänen järjestää jo naimakaupat aikuiselle tyttärelleen. Leffan loppua kohden hän alkaa taipua sille kannalle, että aika on pikku hiljaa tullut. Siinä se.

Näin simppeleistä aineksista kasattua elokuvaa moni valittelisi varmasti hidastempoiseksi ja tylsäksi. Todellisuudessa se on kaikkea muuta. Filmin panokset ovat toki hyvin arkiset ja pienimuotoiset mutta samalla sen draamasta kehkeytyy äärimmäisen samaistuttavaa. Samankaltaisten kysymysten kanssa lähes jokainen joutuu nimittäin elämässään ennemmin tai myöhemmin painimaan.

Toisin kuin monissa oikeasti verkkaisissa elokuvissa, Ozun leffoissa sitä paitsi tapahtuu koko ajan. Kohtaukset eivät ole todellisuudessa erityisen vitkastelevia, ja ne liikuttavat aina jollain merkityksellisellä tavalla tapahtumia eteenpäin. Näitä merkityksiä ei toki erikseen alleviivata. Sen sjaan elokuva luottaa, että katsoja on sekä empatiakyvyllä että tarkkaavaisuudella varustettu ja osaa kiinnostua pienistäkin kysymyksistä ja jännitteistä, joita tarina tarjoaa.

Ozun filmit eivät myöskään monien niin sanottujen taide-elokuvien vaadi erityistä kärsivällisyyttä, yliluonnollisia tulkitsijanlahjoja tai loputonta ymmärrystä jonkinlaiselle keinotekoiselle poeettiselle kauneudelle. En itse asiassa ihmettele sitä, että ohjaajan teokset ovat aikanaan kotimaassaan olleet koko kansan viihde-elokuvia.

Jos Ozun tyyliä pitäisi kuvata tiivisti, käyttäisi sanaa "leppoinen". Se johtuu siitä, että hänen elokuvissaan on jotain hyvin lämminhenkistä ja inhimillistä, mikä tekee jokaisesta kohtauksesta tunnelmallisen aina tavanomaisinta ruokapöytäkeskustelua myöten. Ehkä se on hetkien arkinen autenttisuus, yksityiskohtien paljonpuhuvuus, kiinnostavat hahmot, Chishū Ryūn loputon sympaattisuus näyttelijänä tai kevyen hymyä nostattava huumori. Todennäköisesti syy ovat kaikki nämä yhdessä. Joka tapauksessa kun papat kaatavat uuden kierroksen sakea keskenään, tuntuu kuin itse istuisi paikalla naureskelemassa ja rupattelemassa.

An Autumn Afternoon on kuvattu Ozun tavaramerkeille uskollisesti. Keskusteluissa näyttelijät katsovat suoraan kohti kameraa, joka puolestaan on asetettu otoksissa lattiatasosta istumakorkeudelle, niin sanottuun tatami-kulmaan. Siellä se myös tiukasti pysyy. En laskenut, montako kertaa kamera liikkuu koko leffan aikana, mutten yllättyisi, jos vastaus olisi nolla.

Miksi An Autumn Afternoon on sitten niin loistava elokuva? Koska se kertoo pienten asioiden kautta niin paljon ja niin puhuttelevia asioita ihmiselämästä.

Elokuvan aikana opimme tietämään paljon Ryūn näyttelemästä päähenkilöstä. Ymmärrämme, että nähdessään vanhan opettajansa surullisehkon elämäntilanteen hän kantaa huolta, miten hänen itsensä käy lasten lähtiessä maailmalle, vaikka hän väittää ystävilleen muuta. Havaitsemme hänen hienovaraisen kaipuunsa vaimoaan kohtaan, jonka kasvot hän näkee nuoressa tarjoilijattaressa. Saamme tietää, että hän on ollut sodassa kapteeni, mikä loi hänelle menneisyydessä jo kauan aikaa sitten kadonnutta yhteneväisyyden tunnetta.

Kun filmin loppupuolella Ryūn tyttärelle löydetään viimein aviomies ja häät järjestyvät, tarina toimittaa perille todellisen emotionaalisen iskunsa. Jossain löperömmässä leffassa isä pääsisi yli peloistaan, joita lapsen kotoa lähteminen aiheuttaa, ja teos loppuisi valoisissa merkeissä. An Autumn Afternoon sen sijaan päättyy katkeransuloisesti isän joutuessa kohtaamaan uhkaavan yksinäisyyden tunteensa. Yksi tunneside on jälleen poistunut hänen arjestaan.

Elokuvan huipennus on silti kaikkea muuta kuin masentava. Tiedostamme, että aamun valjetessa isän mieli luultavasti taas kirkastuu humalasta ja alakulosta toivuttuaan. Silti vanhuuteen liittyvä hylätyksi tulemisen tunne ja elämän perimmäinen yksinäisyys jäävät kummittelemaan mieliimme.

Tämä yksinäisyyden tragedia heijastuu filmissä myös muilla tasoilla. Joissain tapauksissa, kuten perheen vanhimman pojan kohdalla, se tarkoittaa kyvyttömyyttä elää hetkessä ja nähdä ympärillään sitä, mitä itsellä on. Esikoinen ja hänen vaimonsa kiistelevät nimittäin merkityksettömistä asioista, kuten golfmailoista, ja tuskin huomaavat, että luodessaan henkistä etäisyyttä toistensa välille elämän parhaat hetket vierivät ohitse. Samalla tavalla elokuvan lopussa tyttären lähtöä sureva isä jättää huomiotta sen, mitä hänellä vielä on: nuorimman poikansa.

Yksinäisyyttä sisältyy niin ikään elämän satunnaiseen epävarmuuteen ja toiveiden täyttymättömyyteen. Koska olennaisia asioita jää sanomatta ääneen, tytär ei päädykään naimisiin ihastuksen kohteensa kanssa, joka varmasti olisi ollut myös suostuvainen. Hänen tuleva avioliittonsa ja uusi elämänsä on iso kysymysmerkki, joka hänen täytyy kohdata omillaan.

An Autumn Afternoonia voi tulkita kiinnostavilla tavoilla monesta eri näkökulmasta, sillä elokuva tarjoaa siihen lukemattomia mahdollisuuksia. Sodan jälkeinen Japani, perhe ja avioliitto instituutioina, aikansa yhteiskunnalliset normit ja miten ne säätelevät ihmisten elämää – listaa voisi jatkaa. Silti taide on siinä, miten Ozu kertoo itsessään koskettavan tarinan, että katsojan täytyy edes miettiä näitä tulkintoja. Syvyyttä ja temaattisia ulottuvuuksia löytyy siksi, että elokuva onnistuu kuvastamaan niin uskomattoman monta tunnistettavaa puolta ihmisyydestä.

Paras vertailukohta, jonka keksin An Autumn Afternoonille, on kirjallisuudesta Ernest Hemingwayn novelli Vanhus ja meri. Näennäisesti pinnalla tapahtuu hyvin vähän ja pieniä yksinkertaisia asioita. Kertomuksen koettuaan vastaanottavainen lukija tai katsoja kuitenkin tuntee ymmärtävänsä elämästä taas hiukan enemmän. Paljon selkeämmin ei mestariteos itseään kuuluta.