Yojimbo

Näkemistäni Kurosawan elokuvista Yojimbo on tuntunut tähän mennessä tasapainoisimmalta. Se on suoraviivainen, tyylikkäästi kuvattu ja kerrottu, simppeli tarina, joka rullaa viihdyttävästi alusta loppuun. Sergio Leonen Kourallinen dollareita -western-remake on sekin pätevä elokuvaklassikko, muttei kuitenkaan yllä samalle tasolle.

Esimerkiksi vertailu elokuvien kliimaksien välillä kääntyy Yojimbon eduksi. Pöhkön improvisoidun rintapanssarin sijaan Kurosawan sankari pääsee pahisten niskan päälle yksinkertaisesti tarkalla heittokädellä, yllätysmomentilla sekä sen faktan ansiosta, ettei käsiase ole mikään varmin kapistus lähietäisyydeltä.

Myös sankarin pako vihollisten kynsistä on paljon yksinkertaisempi ja uskottavampi. Leonen leffassa tynnyrin vyöryttäminen vangitsijoiden niskaan tuntuu käyvän vähän liiankin näppärästi. Kurosawan filmissä taas pako onnistuu vartijoiden hetken inhimillisen hämmennyksen sekä ajatuskatkoksen seurauksena.

Muuten elokuvien vahvuudet ja heikkoudet ovat aikalailla samat. Toshirō Mifune on vähintäänkin yhtä ikoninen miehenä vailla nimeä kuin Clint Eastwood. Hänen ronin-hahmonsa järkähtämättömän itsevarma olemus korostuu muiden hahmojen hätiköinnin rinnalla. Mifunen japanilaiseksi korkea pituus sekä päähenkilön tunnistettava vaatetus ovat myös pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät hahmosta visuaalisesti joukosta erottuvan.

Leonen leffan tavoin Yojimbon tarina on kertomus siitä, miten yksi taidoiltaan ylivertainen soturi, tässä tapauksessa samurai, huijaa kaksi jengiä taistoon toisiaan vastaan ja keventää samalla heidän kukkaroitaan. Filmi on tunnelmaltaan alkupuolella humoristinen ja kepeä, mutta saa tummempia ja väkivaltaisempia sävyjä loppua kohden, kun panokset kohoavat. Sankari ei ole myöskään nyky-Hollywood-rainojen tapaan yli-ihminen tai haavoittumaton, vaan joutuu pinteeseen itsevarmuudestaan huolimatta.

Toki filmi käyttää hyväkseen silti vanhaa trooppia, jossa pahiksista tehdään yhtä pääkonnaa lukuun ottamatta sen verran idiootteja, että päähenkilö vaikuttaa vertailussa kaikkein fiksuimmalta ja samaistuttavimmalta. Leonen uudelleenversioinnissa antagonisti Ramon on suuremmassa osassa kuin Yojimbon Unosuke ja siten muistettavampi. Unosukea tosin näyttelee muun muasa Harakirissa sekä Ranissa myöhemmin loisteliaat pääroolit vetävä Tatsuya Nakadai.

Leone on ohjaajana kuuluisaa tyylittelystään, mutta debyytissään hän jäi vielä alkuperäisen mestarin jalkoihin. Kurosawan rajaukset sekä etu- ja taka-alan hyödyntäminen ovat upeita. Leffan huipennus, jossa sankari ilmestyy kuin kuolleista kylän kadulle, on esimerkiksi todella kaunista elokuvaa. Kurosawan teoksessa maestrolle tyypillisesti myös eri sääolosuhteet, kuten sade ja tuuli ovat vahvasti läsnä luomassa tunnelmaa.

Mitään erityisen syvällistä sisältöä tai sanomaa Yojimbo ei sinällään tarjoa. Tarinan opetus on tietysti selvä ja tulee ilmi nuoren jengiläisen kautta, jonka sankari armahtaa lopussa: rehellinen, pitkäjänteinen työ kannattaa pikavoittoihin pyrkivien väkivaltaisuuksien sekä uhkapelaamisen sijaan. On elokuvaa myös jonkinlaiseksi länsimaisen kapitalismin kritiikiksi väitetty, mistä ehkä huomattavimpana yksityiskohtana hautausurakoitsijan bisnes pyörii, kunnes kadut alkavat täyttyä ruumiista eikä arkuillekaan ole enää kysyntää. Tulkinta tuntuu tosin hieman kurotetulta, vaikka ironia sävyttääkin elokuvaa.