Masaki Kobayashista on kovaa vauhtia kasvamassa yksi suosikeistani japanilaisten ohjaajien joukossa. Hänen ohjaamansa Harakiri kuuluu varmasti kaikkien aikojen top-10 elokuvieni joukkoon, ja kolmetuntinen Kwaidan oli myös komea kokoelma kummitustarinoita. Nyt vuorossa on herkkua hänen suurteoksensa, yhteensä 9 tuntia ja 39 minuuttia kestävän The Human Condition -trilogian, parissa.
The Human Condition -trilogian avausosa on sen pisin, kolmen ja puolen tunnin järkäle. Se keskittyy kuvaamaan nuoren Kaji-nimisen miehen kamppailuja inhimillisyyden puolesta toisen maailmansodan Japanin sotakoneistossa.
Kaji saa vapautuksen armeijasta ottaessaan vastaan esimiespaikan Mantsurian siirtokunnan työleirillä, jossa hänen vastuulleen annetaan joukko kiinalaisia sotavankeja. Japanilainen työnjohto sortaa vankeja epäinhimillisellä kohtelulla, mutta Kaji yrittää tehdä asian laitaan muutoksen ja voittaa vankien luottamuksen.
No Greater Love on kiehtovan moniulotteinen kuvaus, joka esittää tapahtumat sodan hävinneen osapuolen näkökulmasta. Se ei keskity kuitenkaan häviäjän kärsimykseen vaan tämän tekemiin rikoksiin. Japanilaiset ovatkin elokuvassa sen ensisijaiset pahikset ja kiinalaiset vangit altavastaajia, joiden puolelle sympatiat kääntyvät. Aihepiiriään kunnioittaen elokuva on näytelty sekä japaniksi että mandariinikiinaksi.
Päähenkilö Kaji joutuu tasapainoilemaan ankarien pomojensa sekä vankien epäluulon ristitulessa. Hän on selkeästi leffan sankari, joka seuraa moraalista kompassiaan mutta jota ei silti esitetä yksiulotteisen hyveellisenä tai virheettömänä. Käsikirjoituksen erinomaisuus loistaa siinä, että kuten kuka tahansa ihminen, Kajikaan ei aina onnistu toimimaan ajoissa arvojensa mukaisesti. En tiedä, onko Spielberg hakenut Kobayashin teoksesta innoitusta, mutta jonkinlaiselta esikuvalta tämä Schindlerin listalle siitä huolimatta tuntuu.
Filmin sykähdyttävimmäksi kohokohdaksi muodostuukin elokuvan loppupuoli, jossa oikein toimiminen vaatisi Kajilta lopulta kaiken uhraamista. Päähahmon henkinen taistelu sen ajatuksen kanssa, että hänen on seurattava periaatteitaan säilyttääkseen ihmisyytensä, vaikka se maksaisi korkeimman mahdollisen hinnan, on sekä samaistuttava että koskettava.
Elokuvan tarinankerronta on huippuunsa hiottua. Kunnioitettavasta kestosta huolimatta tyhjäkäyntiä tai tylsiä kohtia ei ole lainkaan, vaikka tapahtumiltaan filmi on kaukana toiminnallisesta. Lukuisten hahmojen ympärille kietoutuu monimutkainen, eettisesti harmaa vyyhti. Filmi myös ammentaa selvästi paljon lähdemateriaalistaan, Junpei Gomikawan samannimisestä kirjasta, sillä niin läheisesti leffa muistuttaa hitaalla liekillä palavaa romaania.
Jonkilaiseksi heikkoudeksi voi nostaa sen, että trilogian aloitusosan juonen yleiset suuntaviivat ovat helposti ennalta nähtävissä. Toisaalta sen aihealue, jota valkokankaalla toisesta maailmansodasta valotetaan hyvin harvoin, on sen verran kiinnostava ja huolella käsitelty, ettei pieni arvattavuus haittaa.
Tarinan yksi ehdottomia kantavia voimia ovat sen näyttelijät. Erityisesti on kiittäminen aivan mieletöntä Tatsuya Nakadaita, jonka nimeän näillä näytöillä suosikikseni japanilaisten tähtien joukossa. Mies on elokuviensa välillä aivan uskomattoman muuntautumiskykyinen eikä hän tarvitse tähän meikkiä tai maskeerausta vaan pelaa puhtaasti olemuksellaan. Karisma on tärkeä taito elokuvatähdelle, mutta on aivan poikkeuksellinen lahjakkuus tuoda likipitäen jokaiseen hahmoon erilainen mutta silti vaikuttava karisma. Muista näyttelijöistä kiitokset kerää esimerkiksi tuimakatseinen Kôji Nanbara japanilaisia halveksuvana Kôna.
No Greater Lovea on haastava arvioida, koska se on vasta trilogian ensimmäinen osa. Siten lopetus myös petaa ennemmin jatkoa kuin antaa viimeistä tunnesysäystä, joka nivoisi kaiken aiemman yhteen. Trilogian aloitusosana se on kuitenkin järisyttävän vaikuttava.
Kommentit
Lähetä kommentti