Akira Kurosawan eräs arvostetuimmista elokuvista, Ikiru, kertoo tarinan pitkän linjan kunnallisbyrokraatista, Kanji Watanabesta, joka saa kuulla, että hänellä on mahasyöpä ja noin puoli vuotta elinaikaa. Vuosikymmenet tyhjänpäiväisten paperipinojen ympäröimänä viettänyt mies herää siihen, että elämä on mennyt viemäriin ja jostakin pitäisi keretä löytää sille merkitys.
Kun vertaa japanilaisen ja yhdysvaltalaisen elokuvan saman aikakauden klassikkoja, japanilaisilla on rohkeutta soutaa huomattavasti syvemmissä vesissä. Ikiru onkin varsin vakavaksi vetävä ja synkkiä teemoja tutkiskeleva teos. Kun Watanabe esimerkiksi laulaa elämän lyhyydestä, on performanssia kuunnellessa vaikea olla hiljentymättä ja liikuttumatta samalla tavalla kuin filmin hahmot.
Lähimmät vertailukohdat, jotka Ikirusta tulevat mieleen, ovat The Office -televisiosarjan brittiversio sekä Yasujirō Ozun An Autumn Afternoon. The Officeen nähden hyvin samankaltaista on ihmiselämän ja vuosien vähittäinen hautautuminen tarkoituksettoman toimistotyön harmauteen. An Autumn Afternoonista puolestaan muistuttavat teemat vanhuudesta ja sen mukanaan tuomasta menetyksestä kuin myös kuilusta perheenjäsenten välillä. Erotuksena Ozun elokuvaan, joka käsittelee teemojaan arkisten hetkien pinnan alla, Kurosawan lähestymistapa on tosin melodramaattisempi sekä suorempi aina kertojaääntä myöten.
Kurosawan teokset ovat aina kaunista katseltavaa eikä Ikiru ole poikkeus. Vaikka aihe ei ole samalla tavalla eeppinen kuin esimerkiksi Seitsemässä samuraissa tai Ranissa, mustavalkoinen kuva on silti komean näköistä. Valaistuksen lisäksi on pakko ihailla esimerkiksi taidokasta kehystystä, jonka ansiosta sillalla auringonlaskua vasten kävelevät hahmot tai jopa lähikuva pöydän ääressä istuvasta kahdesta ihmisestä muuttuvat todella puhutteleviksi otoksiksi.
Elokuvan pääosassa nähdään ohjaajan luottotähti Takashi Shimura. Näyttelijä onnistuu vangitsemaan katsojan sympatiat erityisesti silmillään, joista välittyy musertava epätoivo lähestyvän kuoleman edessä. Välillä tosin ihmetyttää, eivätkö muut epäile hahmon terveydentilaa hänen vaikuttaessa ulospäin niin heiveröiseltä ja raihnaiselta. Sivurooleista voi bongailla muitakin tuttuja kasvoja, esimerkiksi An Autumn Afternoonissakin esiintyneen Nobuo Nakamuran mätää systeemiä ylläpitävänä varapormestarina.
Ikirun rakenne on ovelalla tavalla yllättävä. Hieman leffan puolenvälin jälkeen tarina hyppää puoli vuotta eteenpäin kuolleen Watanaben hautajaisiin. Puuttuva aikajakso käydään läpi takaumissa Watanaben kollegoiden muistellessa hänen viimeistä puistoprojektiaan, johon mies suhtautui palavalla intohimolla. Vähä vähältä he alkavat ymmärtää kuolleen motiiveja sekä hänen rooliaan onnistuneen projektin taustalla.
Ikirun lopetus on yhtä aikaa sekä humaani että kyyninen. Humaltuneista suurista puheistaan huolimatta Watanaben kollegat jatkavat kiltisti sokeata juoksuaan oravanpyörässä palattuaan työpöytiensä ääreen. Watanabe sen sijaan löytää elämänsä loppumetreillä merkityksen pyytettömästä työstä muiden hyväksi.
Filmin kritiikki kohdistuu yhteiskuntaan, joka pyrkii kaikin keinoin tukahduttamaan yksilölliset unelmat sekä aidon halun tehdä muutoksia parempaan. Toisaalta vaikka Watanaben onnistuminen on vain yksittäinen poikkeus korruptoituneessa byrokratiakoneistossa, hän osoittaa, että riittävän sinnikkään yksilön on silti mahdollista nousta rattaiston yläpuolelle ja luoda pysyvä vaikutus työllään.
Ikiru on epäilemättä yksi ohjaajansa suurimmista saavutuksista. Aihe on niin raskas, että kauniina kesäpäivänä filmi tuntuu jopa ahdistavan masentavalta. Se on kuitenkin vain hyvän elokuvan merkki, sillä vaikka mukana on myös optimistisia sävyjä, ei näin vakavien kysymysten äärelle ajautuva leffa saa päästää katsojaansa liian helpolla.
Näkemieni Kurosawa-leffojen paremmuusjärjestys:
Kommentit
Lähetä kommentti