Vince Gilligan kirjoitti itsensä televisiohistoriaan ikonisella rikosjännärisarjallaan, Breaking Badilla. Sen sisarshow Better Call Saul oli myös vastoin kaikkia todennäköisyyksiä yllättävän hyvä spin-off, vaikken kaikkeen sen hehkutukseen yhtynytkään. Scifi-uutukainen Pluribus on puolestaan Gilliganille kokonaan uusi aluevaltaus.
Pluribuksen premissi tuntuu kumman tutulta. Kun ulkoavaruuden kollektiivinen äly ottaa vallan ihmiskunnan enemmistöstä, vain yksi kriittinen seikka erottaa asetelman Ruumiinryöstäjät- ja Ihmispaholaiset-tieteisklassikoista: hiivamieli on tällä kertaa ystävällinen. Hieman jopa ihmetyttää, näinkö läpeensä tutuntuntuisista aineksista Gilligan lähtee seuraavaa teostaan kasaamaan.
Show’n konsepti herättää välittömästi askarruttavan kysymyksen, kuinka sen alkuasetelmasta loihditaan minkäänlaista tarinallista jännitettä. Ystävällisistä pasifistisista alieneista, jotka ovat valmiita toteuttamaan jäljelle jääneiden 12 ihmisen kaikki toiveet, ei nimittäin irtoa juuri muunlaista konfliktia kuin eksistentiaalinen.
Huoli ei ole aiheeton, sillä kunnollisten panosten puute osoittautuu yhdeksi sarjan ongelmista. En voi kuin yhtyä muukalaiskollektiivin näkemykseen siitä, että maapallo on tavallaan heidän seurauksenaan parempi paikka. Siksi Carol-päähenkilön pyrkimykset palauttaa vanha maailmanjärjestys eivät herätä kummoisia tunteita. Sen suurempaa vastakkainasetteluakaan hänen ja “niiden” välillä ei vallitse kuin se, etteivät “ne” suostu kertomaan, miten asioiden laidan voisi korjata.
Jännitteettömyyttä pahempi riippakivi Pluribukselle on silti Carol itse. Täytyy myöntää, että Better Call Saulissa loistaneen Rhea Seehornin esittämä päähahmo alkoi hiertää minua vastakarvaan hyvin varhain. Jo kauden toisessa episodissa hän saarnaa ylimielisenä amerikkalaisena muille yksilöllisyytensä säästäneille ihmisille, miten joukkotietoisuuteen pitäisi suhtautua. Nämä muut alien-virukselle immuunit esitetään puolestaan totta kai toinen toistaan tollompina. Kiitos Gilligan, mutta juuri tämänhetkisessä maailmantilanteessa populaariviihteen pakkoannos jenkkiekseptionalismia ei oikein maistu.
Carol paljastuu muutenkin turhauttavaksi ihmiseksi. Hän on temperamenttinen, suorastaan lapsellinen kiukuttelija, jonka jokainen kohtaaminen kollektiiviälyn kanssa johtaa raivonpuuskaan. Hänen kyynisyydestään ja sarkasmistaan yritetään puolestaan vääntää huumoria, mutta se välittyy niin usein ansaitsemattomana ylenkatseisuutena, etteivät vitsit osu maaliinsa. Kaiken lisäksi hahmo on alkoholisti, joka velloo jatkuvassa heikosti peitellyssä itseinhossa.
Ymmärrän toki, että Carolin on tarkoitus kuvata sarjassa epätäydellistä, rikkinäistä mutta samaistuttavaa yksilöä vastapainoksi umpimiellyttävälle, altruistiselle mutta etäännyttävälle kollektiiville. Samaistuttavuuden osalta vain epäonnistutaan siinä, ettei hahmolle ole kirjoitettu yhtään samaistuttavaa puolta.
Edes Seehorn ei onnistu pelastamaan asiaa, sillä vaikka dramaattisimpina hetkinä hän on parhaimmillaan loistava, komediset kohtaukset luisuvat ylinäyttelemisen puolelle. En tosin ole varma, onko syy ennemmin käsikirjoituksessa kuin roolisuorituksessa.
Carolin kyynistä ja äkkipikaista käyttäytymistä voi tietysti puolustaa hänen tapanaan käsitellä traumaa ja surua. Hänen puolisonsa nimittäin menehtyy muukalaisviruksen ottaessa ihmiskunnasta vallan. Nainen vaikuttaa kuitenkin kauden aikana surevan enemmän oman toimintansa seurauksena syntyviä kasvottomia sivullisia uhreja kuin edesmennyttä rakastaan. Joka kerta näet, kun hahmo suuttuu joukkotietoisuudelle, palkoihmiset saavat kohtauksen, jossa kuolee miljoonia.
Rasittavuutensa ohella Carol on myös hämmentävän tylsä päähenkilö. Pluribuksen kaltaisen sarjan yksi viehätyksiä luulisi olevan tarinan konseptilla leikittely ja sen rajojen kokeilu. Antakaa edes yksi montaasi, jossa sankari antautuu pitämään hauskaa hiljentyneellä maapallolla tai palvelualttiin hiivamielen kustannuksella! Mutta ei, parasta mitä Carol keksii, on pelata golfia ja hakea kotiinsa taulu museosta. Luulen, että katsoisin mieluummin ketä tahansa muuta vastaavassa tilanteessa.
Huomattava osa show’n ensimmäisestä kaudesta kuluu eksposition parissa, kun Carol tenttaa kollektiiviälyltä sen toimintalogiikkaa. Tästä huolimatta juonenkuljetus nojaa siihen, että nainen esittää oleellisen kysymyksen aina noin kolme jaksoa jälkijunassa. Vastaavaa vikaa on havaittavissa saman genren sarjoista myös Severancessa, jossa katsoja on niin ikään usein hahmoja monta askelta edellä. Pluribusta tapittaessa on puolestaan vaikea olla turhautumatta, kun vasta viimeisessä jaksossa Carol hoksaa, että muukalaiset saattaisivat salakuunnella häntä tai että niillä voisi olla muitakin tapoja hankkia hänen kantasolujaan ja liittää hänet hiivamieleen kuin hänen eksplisiittinen lupansa...
Samoin kuin Severancen hahmoja, myös Carolia vaivaa omituinen uteliaisuuden puute. Vaikuttaa kuin joukkotietoisuudesta olisi mahdollista selvittää paljon enemmän kyselemällä kuin nainen saa aikaiseksi. Jos kollektiivilla on kaikkien ihmisten muistot ja persoonallisuus tallessa, voiko se esimerkiksi imitoida täydellisesti yksilöllisiä ihmisiä? Kehen sen persoonallisuus ylipäänsä pohjautuu, sillä selvästi sillä on yksilöllinen persoonallisuus? Jos se haluaa toteuttaa jokaisen jäljellä olevan ihmisen toiveen, mitä tapahtuu, kun kaksi ihmistä haluaa vastakkaisia asioita?
Pienellä mietinnällä ihmiskunnan pelastamisen luulisi myös olevan loppujen lopuksi helppo tehtävä. 1) Sido yksi palkoihminen vangiksi. 2) Uhkaa huutaa päin sen naamaa kerta toisensa jälkeen, jos se ei paljasta salaisuuksiaan.
Mielenkiintoni show’ta kohtaan hiipui viimeistään siinä vaiheessa, kun sarja alkoi harrastaa samaa kuin Better Call Saulin viimeisillä kausillaan – eli väkinäistä ja tympäisevää pitkittämistä. Pluribus on nimittäin tv-sarjaksi todella verkkainen.
Tiedän, että Gilliganin filosofian mukaan tietyt hetket tarinassa pitää toteuttaa oikein, ja se vaatii joskus aikaa. Onhan tämä käynyt tutuksi jo Breaking Badin vuoroin ylistetystä, vuoroin parjatusta The Fly -jaksosta lähtien. Kun kohtauksia kuitenkin venytetään jatkuvasti ilman minkäänlaista narratiivin vaatimusta tai dramaattista painoa, tehokeino menettää tehonsa ja muuttuu vain ärsyttäväksi, itsetyytyväiseksi maneeriksi. Vain David Lynchin kaltaiset mestarit kykenevät tekemään tähän poikkeuksen, mutta Gilligan ei ole Lynch.
Välillä Pluribus koetteleekin katsojan kärsivällisyyttä toden teolla. Albuquerquen ja Etelä-Amerikan maisemia ihastellaan kameran linssin läpi juurta jaksain, mutta maisemaporno tarjoaa vähänlaisesti sisältöä. Gilliganmaisena tavaramerkkinä seurataan myös, kun hahmot toistavat samaa asiaa koomisen hitaasti kerta toisensa jälkeen tai paneutuvat johonkin asiaan pakkomielteisellä pieteetillä. Joukkotietoisuudelle soitellaan esimerkiksi uudelleen ja uudelleen ja kuunnellaan joka ikinen kerta tämän pitkäveteinen puhelinviesti. Paraguaylaismiestä taas seurataan, kun hän köröttelee itsepintaisesti koko Etelä-Amerikan halki treenaten englanninkielisiä fraaseja, mikä tuntuu jo puhtaalta trollaukselta.
Kritiikki olisi silti epäreilua, jos se ei kysyisi, mitä sarja hakee tällä kaikella takaa. Monet ovat tulkinneet Pluribuksen tarinan AI-allegoriaksi, mutta Gilligan itse on sanonut ideansa syntyneen kauan ennen tekoälyn aikakautta. Tekoälyvertaus tuntuu sitä paitsi liian pelkistävältä.
Kiinnostavampaa Pluribuksessa onkin se, miten se suhtautuu mielihyvään. Joukkotietoisuus on valmis palvelemaan, viihdyttämään, miellyttämään, hemmottelemaan ja tyydyttämään jäljellä olevia ihmisiä rajattomasti. Se ylistää olotilaansa täydelliseksi auvoksi, mitä Carol vuorostaan kyseenalaistaa. Täytyyhän elämässä olla kitkaa, epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä, sillä miten muuten ihminen voi haastaa itseään tai kasvaa? Silti Carol itsekään ei ole immuuni kollektiivin viettelykselle, kun tarve tulee vältellä omien vaikeiden tunteidensa kohtaamista.
Hiivamielen rajaton mielistelyhalu tuo mieleen muun muassa alimman nimittäjän populaariviihteen, joka ei vaadi mitään kokijaltaan vaan tarjoaa tälle aina täsmälleen odotusten mukaista liukuhihnapurilaista. Pluribus itse on kaikessa jääräpäisessä kiireettömyydessään kuin antiteesi tällaiselle algoritmien tuottamalle, puhelimelta sivusilmällä vilkuiltavalle Netflix-roskalle. Carol itse taas on kirjailijana tuottanut koko uransa tällaista pinnallista kuonaa ja halveksii siitä itseään.
Toisaalta virus-tartunnan saaneiden loputon gratifikaatio muistuttaa myös populistipolitiikoista, jotka toitottavat kansalaisille heidän kaipaamiaan helppoja totuuksia. Tällöin maaniteltavien ei tarvitse koskaan kohdistaa kriittistä katsetta peiliin.
Sarjassa keskeistä roolia näyttelee individualismin ja kollektivismin kohtaaminen. Carol ja joukkotietoisuus edustavat näiden ääripäitä. He ovat toisilleen kirjaimellisesti kuin kaksi olentoa eri planeetoilta, jotka jollain tavalla muistuttavat toisiaan mutta ovat silti toisilleen vieraita. Ei olekaan ihme, että sarja viittaa muun muassa Ursula Le Guinin Pimeyden vasen käsi -klassikkotieteisromaaniin, joka kertoo hyvin samankaltaisesta, kahden vieraan kulttuurin edustajan kohtaamisesta.
Molemmilla ääripäillä on Pluribuksen tarinassa vahvuutensa ja heikkoutensa. Jos Carol on tahdoltaan vapaa mutta yksilöllisyydessään oikukas, muukalaiskollektiivi on puolestaan autuudestaan huolimatta ajautumassa nälänhätään, sillä se ei voi joustaa yhteisestä pasifismin aatteestaan edes ruuan hankkimiseksi. Monokulttuurin ongelmia!
Show’n perimmäinen jännite syntyy ideologioiden vastakkainasettelusta. Individualismi ja kollektivismi ovat aina ihmisyhteisössä jollain tasolla yhtä aikaa vallitsevia mutta samalla täydellisesti yhteensovittamattomia. Ne koskettavat myös aiheina läheisesti nyky-yhteiskuntaa. Arvellaanhan individualisoitumisen linkittyvän trendinä moneen tämän päivän ongelmaan, kuten syntyvyyden laskemiseen. Kollektivismi taas näkyy ilmiönä vahvasti esimerkiksi kulttuurisotien kaltaisessa me vs. ne -heimoajattelussa.
Amerikkalaiseen yhteiskuntaan syntyy puolestaan linkki sarjan otsikosta, joka on viittaus USA:n vaakunassa esiintyvään mottoon: e pluribus unum, monesta yksi. Yhdysvaltojen ihanteen voisikin tulkita valtiona olevan individualismin ja kollektivismin tasapaino. Toisaalta USA:ta ravistelee tällä hetkellä individualismin haasteiden ohella tuhoisa kollektivismi, kun ihmismassat vetävät joukolla lampaina MAGA-lippalakin päähänsä ja seuraavat jyrkänteeltä alas alastonta oranssia keisariaan.
Tuleville kausille Pluribuksella riittääkin teemoja kehiteltäväksi. Silti en voi pitää ensimmäisen kauden perusteella sarjaa kuin suurena pettymyksenä. Show kietoutuu niin vahvasti Carolin hahmon ympärille, että päähenkilön jättäessä kylmäksi kokonaisuus kaatuu hänen mukanaan. Kun itse scifi-konseptikaan ei kiehdo ja rytmitys sakkaa, jää Gilliganin hengentuotos Apple-tieteismysteerien kisassa auttamatta Severancelle kakkoseksi.
Kommentit
Lähetä kommentti