Hokum

Menin katsomaan Damian McCarthyn Hokum-kauhuelokuvan tietämättä siitä mitään muuta ennakkoon kuin genren ja kriitikoiden suopean vastaanoton. Irlantilaista folk-horroria ja hyvin perinteisiä kauhuelementtejä sekoittava leffa on epätasaisuudestaan huolimatta yksi lajityyppinsä tehokkaimpia pitkään aikaan. En muista aikoihin nähneeni yhtä pelottavaa kummitustalotarinaa.

Hokum saattaa ääneen selostettuna kuulostaa jopa kliseiseltä. Alkoholisoitunut kirjailija majoittuu syrjäiseen pahojen voimien asuttamaan hotelliin… tässähän on jotain tuttua? Eivätkä yhtäläisyydet Hohdon kanssa lopu siihen: hotelli suljetaan talveksi, päähenkilö harhailee yhteen sen huoneista, jota riivaa ikääntynyt naishahmo, ja apuun saapuvalle hyväntahtoiselle sivuhenkilölle käy köpelösti. Genrelle tavanomaisesti paha myös piileskelee kellarissa ja herää sieltä keskiyöllä metsästämään uhrejaan.

Silti McCarthy ei tyydy maustamaan kaavaa vain leprekaunein ja apilanlehdin. Kiinnostavaksi leffan tekee sen päähenkilö, jota näyttelee Severancesta ja Puisto-osastosta tuttu Adam Scott. Menestyskirjailija Ohm on mulkku liki kaikkia kohtaan, mutta vihaa kuitenkin eniten itseään. Hänen itsemurhayrityksensä elokuvan alussa on toimivan säikäytyksen lisäksi myös odottamaton käänne, joka imaisee mukaan tarinaan.

Kaikki säikyttelyt eivät ole yhtä onnistuneita. Filmi tukeutuu jo varhain valitettavan arvattavaan jump scare -pelotteluun. Näillä pöö-hetkillä on oma temaattinen ja juonellinen merkityksensä, joten täysin perusteettomiksi niitä ei voi haukkua. Voin silti vain kuvitella, kuinka kuumottava elokuva olisi, jos se malttaisi viivyttää kauhukuvastoaan ja rakentaa jännitystä vielä kärsivällisemmin.

Siinä vaiheessa, kun Ohm lähtee yksin etsimään kadonnutta Fiona-baarimikkoa pimeän hotellin kielletystä huoneesta, leffa äityy suorastaan infernaaliseksi. Jo miehen yksinäiset harhailut aavemaisessa kuherruskuukausisviitissä ovat sydäntätykyttäviä – vaikka osa kummittelusta on edelleen liian suorasukaista ja jättää niukasti tulkinnanvaraa. Viimeistään itse noidan saapuminen on kuitenkin niin hyytävä hetki, että katsojana olisin halunnut piiloutua teatteripenkkini taakse. Kyseessä on yksi onnistuneimpia kauhuelokuvakohtauksia miesmuistiin.

Kuten Hohto, Hokum elää miljööstään. Öinen irlantilaishotelli on aidosti karmiva paikka. Piinallisesti viipyilevä kameratyöskentely luokin vaikutelman kuin elokuvayleisö olisi vangittu yhdessä Ohmin kanssa sen kirottuun huoneeseen.

Filmin edetessä käy ilmi, että Hokum on tarina syyllisyydentunnosta. Ohm kokee tunnontuskia siitä, että hän ampui lapsena äitinsä vahingossa isänsä revolverilla. Hyväntahtoinen taikasienien suurkuluttaja Jerry taas potee syyllisyyttä siitä, että hän on menneisyydessään armomurhannut kuolemansairaan vaimonsa. Leffan pahis Mal sen sijaan ei koe mitään katumusta raskaaksi saattamansa Fionan surmaamisesta.

Hokumin heikkous on sen ailahtelevuus. Sivuhahmot ovat hömelöjä, sillä pyyteetön Jerry on liiankin ilmiselvä sivullinen uhri, kun taas karikatyyrimäinen Mal hyvin ohut pahis. Takaumavälähdykset aikaisempiin kohtauksiin tuntuvat myös alleviivaavilta eivätkä luota katsojan hoksottimiin. Lopun tulipalo edustaa puolestaan puhdasta elokuvalogiikkaa, sillä todellisuudessa Ohm ja hänen pelastajansa kuolisivat jo pelkkään häkään saati sitten kuumuuteen.

Vioistaan huolimatta Hokumissa on sekä tehoa että yllättävää syvyyttä. Se on hyvin klassisista aineksista kasattu kauhuelokuva, joka ei silti tunnu tippaakaan kuluneelta vaan rakentaa konventioiden päälle jotain uutta. McCarthyn filmin jälkeen harkitsen kahteen kertaan ennen kuin valitsen Irlannin häämatkakohteeksi.