Kaunis elämä

Opin ainakin yhden asian Roberto Benignin kolme Oscaria voittaneesta Kauniista elämästä: en voi sietää Roberto Benigniä. Katkeransuloinen keskitysleirisatu kaatuu poikkeuksellisen tuskastuttavan päähahmonsa ja pääosaesittäjänsä mukana.

Italialaishittielokuvan tarina alkaa vuodesta 1939 ja jakautuu kahtia. Ensimmäisessä osassa ohjaaja-käsikirjoittaja Benignin itsensä näyttelemä lannistumaton, rajattoman optimistinen Guido hurmaa tulevan vaimonsa. Jälkimmäisessä Guido yrittää pitää keskitysleirillä huolta pojastaan.

Ensimmäisestä osasta muodostuu filmin riippakivi. Jälkimmäinenkään ei ole vailla ongelmia.

Romanttinen slapstick-henkinen alkupuolisko koostuu yksinomaan siitä, että Guido klovneilee päästäkseen ihastuksensa läheisyyteen ja suosioon. Päähahmo esitetään leppymättömänä sympaattisena altavastaajana. Tosimaailmassa epähauska pelleilijä vaikuttaisi kuitenkin vieraannuttavalta hyypiöltä. Motiivikseenkin hän julistaa rakastella “prinsessansa” kanssa. Benignin yliampuva käytös vuoden 1999 Oscar-gaalassa saa jopa epäilemään, esittääkö hän Guidoa vai onko hän myös tosielämässä yhtä rasittava.

Benigniä ja Kaunista elämää on usein verrattu Charles Chapliniin ja hänen komedioihinsa. Onhan Chaplininkin kulkurihahmo sympaattinen altavastaaja, joka usein jahtaa rakkautta. Hänen elokuvansa ovat myös tunnetusti sentimentaalisia ja asenteeltaan elämänmyönteisiä. Diktaattori ja Chaplinin poika liippaavat vieläpä aiheiltaan läheltä Benignin filmiä.

Vertaus menee kuitenkin mönkään. Chaplinin elokuvien huumori luottaa ensinnäkin huikeaan fyysiseen komediaan. Kauniilla elämällä ei ole tarjota mitään vastaavaa. Toiseksi valtaosa niistä on luonteeltaan nimenomaan mykkäfilmejä. Guido taas ei suostu sulkemaan leukaläpeään hetkeksikään.

En ole yksinkertaisesti katsonut vähään aikaan yhtä luotaantyöntävää komediaa kuin Kauniin elämän alku. Koska huumori perustuu ensisijaisesti Guidon ylienergiseen vouhottamiseen, se saa aikaan vain silmien pyörittelyä. Tapa, jolla hahmo vakuuttaa ihastuksensa kohtalon voimasta, on myös vitsinä hämmentävän kömpelösti pohjustettu. Ainoan hörähdyksen irrottaa kohtaus, jossa Guido kysyy verhoilijalta tämän poliittisia näkemyksiä, jolloin mies komentaa poikiaan: “Benito! Adolf! Istukaa alas!”

Leffan ensimmäinen puolikas on siitäkin hämmentävä, kuinka irralliseksi se jää. Se luo toki tarinaan panoksia osoittamalla, miten paljon Guido on ponnistellut perheensä perustamiseksi. Kaiken järjen mukaan tuo aika olisi silti paremmin käytetty Guidon ja hänen poikansa suhteen pohjustamiseksi. Keskitysleirillä vaimo unohtuu nimittäin tyystin sivuosaan, eikä hänen vokottelemisensa ansaitse kokonaista tuntia filmistä.

Puolivälinsä jälkeen Kaunis elämä ryhdistäytyy ja muuttuu siedettävämmäksi. Kun Guido uskottelee pojalleen keskitysleirillä, että kaikki on vain pitkitettyä leikkiä, hän vaikuttaa ensimmäistä kertaa pidettävältä. Hetkittäin leffa jopa hymyilyttää.

Elokuvan loppuratkaisu on yllättävän onnistunut. Guido ei selviydy leiriltä, mutta kykenee viimeiseen asti suojelemaan lastaan maailman pahuudelta. Se, että poika saa viimein myös himoitsemansa panssarivaunun, on nokkela ja liikuttava päätös tarinalle.

Katsojalta vaaditaan kuitenkin melkoista kykyä hiljentää epäuskonsa jopa sadunomaisessa kehyksessä, kun Guido ja hänen poikansa toilailevat natsien vankeina. Guido voi touhuilla muurien sisällä täysin vapaasti ja saa rikkomuksistaan rangaistukseksi korkeintaan sormen heristyksen. Jos Benigni ei halua kuvata keskitysleirien olosuhteita sinnepäinkään, miksi sijoittaa elokuva nimenomaan keskitysleirille?

Ylipäänsä elokuvan elämänmyönteisyydessä on häiritsevä pohjavire. Guidon rakkaus ja neuvokkuus pelastavat hänen poikansa, mutta keskitysleirit olivat täynnä rakastavia ja neuvokkaita vanhempia. Siitä huolimatta heidän lapset kuolivat.

Kaiken kaikkiaan holokausti oli sen luokan teollisen mittakaavan säälimätöntä julmuutta, että sitä on ihmismielen liki mahdotonta käsittää. Siksi hyvän mielen satu kyseisestä aiheesta ei voi olla tuntumatta falskilta. Schindlerin listakin ymmärsi olla kertomatta tarinaa Oskar Schindlerin sankaruudesta; se oli tarina siitä, mitä Schindler jätti tekemättä.

Vaikka lepyin loppua kohden Kauniille elämälle, en ole aikoihin kärvistellyt yhtä pahasti elokuvan parissa kuin sen ensimmäistä puolikasta katsoessani. Leffan tarkoitus on kieltämättä otsikon mukaisesti kaunis. Jos se ymmärtäisi keskittyä nimenomaan isään ja poikaan, voisin suhtautua siihen suopeasti. Kun se keskittyy Roberto Benigniin, keskitysleirikin vaikuttaa rinnalla paremmalta vaihtoehdolta.