The Pitt – kausi 1

En ole koskaan aikaisemmin katsonut sairaalasarjoja. Teho-osastoa varten olin 90-luvulla liian nuori, Greyn anatomia oli selvästi naisyleisölle kohdennettu ja House aivan liian episodimainen herättääkseen kiinnostusta. HBO:n kehuja niittänyt The Pitt on hyvä tilaisuus aloittaa genren parissa.

The Pitt on Teho-osaston parissa vaikuttaneen R. Scott Gemmillin luomus, jota tähdittää pääosassa niin ikään Teho-osastosta tuttu Noah Wyle. Sarjan kerronta etenee reaaliaikaisesti, kuten 24-televisiosarja. Yksi kausi käsittää yhden 15 tunnin työvuoron.

Show imaisee mukaansa alusta asti. Oikeat lääkärit ovat kehuneet sen realismia. Sarjassa nähtävät oireet, tutkimukset, hoitopäätökset ja toimenpiteet on toteutettu alan asiantuntijoiden avustuksella. Harvinaisia tapauksia nähdään toki enemmän kuin tosielämässä, ja jotkin diagnoosit ratkeavat televisioviihteen vaatimassa ajassa, mutta muuten tarkkuudesta ei olennaisesti tingitä.

The Pittin kuvaus asettaa katsojan keskelle tapahtumia. Käsivarakamera, pitkät katkeamattomat otokset sekä 360 asteen lavasteet saavat välillä unohtamaan, että kyseessä on televisio-ohjelma.

Sarjaa katsoessa ei voi kuin ihmetellä, miten suuren määrän tietotaitoa akuuttilääketieteen erikoislääkärit joutuvat omaksumaan ja miten kylmänä heidän täytyy pitää päänsä. Tohtoreita revitään päivystysosastolla kaikkialle, ja heidän odotetaan vaihtavan kontekstia jatkuvasti. Samaan aikaan yksikin virhe voi tietää potilaan kuolemaa. Televisiodraama kirjoittaa itse itsensä, sillä show’n kuvaama päivystyskaaos on mitä ilmeisimmin hyvin totuudenmukainen.

Pahimmillaan The Pitt onkin suorastaan stressaavaa seurattavaa. Siinä se tuo mieleen television toisen työelämäkuvauksen, The Bearin. Kokkiohjelmassa ei tosin ole kyse ihmishengistä, ja The Pittissä hahmot käyttäytyvät ammattimaisemmin. Ei ole ihme, että jälkimmäistä on kutsuttu kompetenssipornoksikin.

Realismiin kuuluu myös se, että jopa ilkeimmän näköiset operaatiot esitetään peittelemättä. Herkemmät katsojat joutuvat kurkistelemaan tapahtumia sormiensa takaa tuon tuostakin. Amerikkalaissarjalle epätavanomaisesti jopa lapsen synnytys näytetään sensuroimattomana.

The Pitt on rankimmillaan silloin, kun lääkäreillä ei ole mitään tehtävissä. Mieleen kaudella painuu muun muassa nuori mies, joka vaipuu aivokuolemaan otettuaan erehdyksessä yliannostuksen fentanyyliä. Musertavimmaksi hetkeksi nousee kuitenkin sisarensa uima-altaasta pelastaneen pikkutytön hukkumiskuolema.

Otsikon mukainen The Pitt eli Pittsburgh Trauma Medical Center on sarjassa opetussairaala. Ensimmäisellä kaudella päivystysosastolla erikoistumiskoulutustaan aloittavat lääkärit toimivat ovelasti katsojan sijaishenkilöinä, joille kokeneemmat tohtorit voivat selostaa toimenpiteitä ja esittää kysymyksiä.

Sarjan päähahmo on tohtori Michael “Robby” Robinavitch. Hän on jokseenkin kliseinen, menneisyyden piinaama, elämän kolhima miessankari. Wylen surullisten silmien ja karhean karisman yhdistelmä on kuitenkin sellainen, että hahmosta on vaikea olla pitämättä.

Sivuhenkilöiden joukkoon lukeutuu myös samaistuttavia persoonia. Suosikeikseni nousivat opiskelijatohtoreista jatkuva epäonnensoturi Dennis “Huckleberry” Whitaker sekä nörtähtävä mutta ääripäteväksi osoittautuva erikoistuva lääkäri Melissa “Mel” King. Gerran Howell ja Taylor Dearden ovat erinomaisia heidän rooleissaan.

Hahmojen kanssakäymisessä tökkii ainoastaan se, että ajoittain heidän välinen dialoginsa on liiankin nasevaa. Esimerkiksi vanhempien lääkäreiden keskinäinen nokittelu tuntuu välillä teennäiseltä.

The Pitt ei piilottele sarjana poliittisuuttaan. Ensimmäisellä kaudella se ehtii ottaa kantaa muun muassa USA:n terveydenhuoltojärjestelmän ongelmiin, hoitohenkilökunnan kohtaamaan väkivaltaan, opioidikriisiin, asunnottomuuteen, rasismiin, maski- ja rokotusvastaisuuteen, kouluampumisiin sekä jopa ennakkoluuloihin ylipainoisuutta kohtaan. Tämän yhteiskunnallisen kommentaarinsa se onnistuu ujuttamaan kerrontaansa enimmäkseen luontevasti.

Poliittisilta näkemyksiltään show on kriittinen ja liberaali. Se suhtautuu hyvin myötätuntoisesti erilaisiin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa, mutta nostaa esille systeemin puutteita. Sarjan arvomaailma näkyy jo pienissä asioissa, kuten siinä, että sairaalan henkilökunta on hyvin monietnistä ja -kulttuurista. Pinnan alla kulkeva sanoma on selkeä ja painava: yhteiskunnan poliittisten päätösten hinta konkretisoituu viimeistään tapaturmapäivystyksen kaltaisissa elämän ja kuoleman kysymyksissä.

Noin puoliväliin ensimmäistä kauttaan The Pitt on liki täydellistä televisiota. Siitä eteenpäin dramatisoinnin myönnytykset alkavat näkyä. Yhteen työpäivään mahtuu ensinnäkin koomisen paljon poikkeavia tapahtumia, kuten hoitajan pahoinpitely, lapsen hyväksikäyttö, exän päivystyspotilaaksi saapuminen, työntekijän keskenmeno, lääkärin jääminen kiinni lääkkeiden varastamisesta – ja tietysti joukkoampuminen. Siinä vaiheessa, kun Robby elvytti ampumisen uhriksi joutunutta ex-poikapuolensa tyttöystävää, en voinut olla naurahtamatta tilanteen epätodennäköisyydelle.

Toiseksi sarjan traumatapaukset alkavat noudattaa kauden edetessä hyvin arvattavaa kaavaa. Liki jokainen tapaus vaikuttaa ensin tavanomaiselta, paljastuu sitten odotettua monimutkaisemmaksi, kunnes joku lääkäreistä vetää ässän hihasta.

Hetket, jolloin erikoistuvat lääkärit pääsevät loistamaan, ovat lisäksi liiankin alleviivattuja. Sekosin esimerkiksi laskuista, moneenko kertaan kirjaviisas tohtori Javadi onnistui näpäyttämään samassa sairaalassa kirurgisella puolella työskentelevää äitiään.

Draaman ehdoille taipumisestaan huolimatta The Pittin ensimmäinen kausi on yksi 2020-luvun vahvimpia televisiosarja-aloituksia. Show on puhutteleva, koska pohjimmiltaan se kertoo hyvin arkisista mutta vakavista asioista, joiden kanssa valtaosa meistä joutuu harvoin kosketuksiin. Toivottavasti viihdyttämisen ohella se onnistuu lisäämään tietoisuutta terveydenhuollon tärkeyttä ja haasteita kohtaan.