Kummisetä

“I believe in America”, toteaa hautausurakoitsija Bonasera ensimmäisenä Francis Ford Coppolan Kummisedän repliikkinä. Hän osoittaa sanansa pimeässä huoneessa mafiapomo Vito Corleonelle, jolta hän on saapunut pyytämään apua petyttyään yhdysvaltalaiseen oikeusjärjestelmään. Kummisetä on kuolematon kertomus amerikkalaisesta korruptiosta.

Coppolan elokuvassa mafia muodostaa lain ulkopuolella varjoyhteiskunnan, jossa vahvemman oikeus ratkaisee ja josta haetaan tukea, kun usko yhteiskunnan instituutioihin lakkaa. Tarinassa perhe korvaa valtion, lojaalisuus lain ja moraalin. Mafia, joka takaa vaurautta ja suojaa jäsenilleen, on maahanmuuttajan toteenkäynyt, vääristynyt amerikkalainen unelma.

Ennen kaikkea elokuvan mafia onkin Amerikka pienoiskoossa. Vertauskuva tuntuu yhä relevantilta, sillä esimerkiksi nyky-Venäjää on kutsuttu valtion sijaan suureksi mafiaorganisaatioksi. Donald Trumpin Yhdysvaltojen kohdalla sama pitää paikkansa enemmän kuin koskaan ennen.

Kummisedän maailmassa kaikki ovat korruptoitavissa. Jopa amerikkalainen sotasankari, mafiaperhestään etäällä pysyttäytynyt Michael tempautuu mukaan rikosten vyyhtiin. Pohjimmiltaan leffaklassikko onkin tragedia miehestä, joka yrittää pelastaa perheensä mutta hukkaa samalla käsityksen siitä, mitä hän on.

Rötösjärjestön vaikutusvalta yltää poliitikkoihin, tuomareihin, ammattiliittoihin ja mediaankin. Michaelin ja hänen kihlattunsa Kayn välinen keskustelu tuntuu ajankohtaiselta erityisesti nykypäivänä, kun rappio on levinnyt USA:n kaikkein korkeimpiin elimiin:
- My father is no different than any powerful man, any man with power, like a president or senator.
- Do you know how naive you sound, Michael? Presidents and senators don't have men killed.
- Oh. Who's being naive, Kay?

Marlon Brando tekee Kummisedässä uransa kuuluisimman roolin perheenpäänä, Vitona. Hän huokuu roolissa auktoriteettia hillityllä olemuksellaan. Brandon suoritus muovaa hahmosta elämää suuremman, vaikka kyseessä on tosiasiassa sivuhenkilö. Etenkin näyttelijän äänenkäyttö on jotain unohtumatonta.

Brando onnistuu tulkinnallaan vangitsemaan mafioson ristiriitaisen luonteen. Toisaalta hän on isällisen lämmin hahmo, joka vaalii perhettään. Toisaalta pinnan alla hän on häikäilemätön murhamies.

Iso kiitos Viton uskottavuudesta kuuluu myös maskeerausosastolle. Brando ei kuvaushetkellä ollut suinkaan vanhus vaan 47-vuotias. Asiaa ei elokuvaa katsoessa tiedosta hetkeäkään.

Al Pacino on puolestaan Michaelina kivikasvoinen, etäinen ja vähäpuheinen. Tämä korostaa hahmon ulkopuolisuutta. Hänen muutoksensa ei tapahdu tunteenpurkauksina vaan tyynen laskelmoivana kovettumisena. Toisin kuin kuumakalle Sonny ja luihu Fredo, Michael on Corleonen veljeskatraan aivot, jonka kylmä rationaalisuus osoittautuu alamaailman shakkipelissä valttikortiksi.

Kylmyys on silti läsnä hahmossa alusta asti. Elokuva jättää katsojan tulkittavaksi, oliko Michael todellisuudessa aina kovaluonteinen ja moraaliton, ja olosuhteet tuovat nämä piirteet vain esiin. Keskeinen kysymys kuuluukin, muuttuuko Michael vai paljastuuko hän.

Merkittävä käänne Michaelin tarinankaaressa on kohtaaminen Sollozzo-gangsterin ja poliisikapteeni McCluskeyn kanssa. Sen myötä hahmo tempautuu peruuttamattomasti mafian maailmaan.

Kun näin kuuluisan ravintolakohtauksen ensimmäistä kertaa myöhäisteini-iässä, olin vaikuttunut. Mikä tahansa heikompi filmi rakentaisi keinotekoista jännitystä sillä, ettei Michael löydäkään kätkettyä asetta sieltä, missä sen kuuluisi olla. Kummisetä sitä vastoin luottaa väkinäisten yllätyksien sijaan itse piinaavan tilanteen voimaan.

Keskivaiheen Italia-osio on taas kiinnostava siitä, että se näyttää Michaelin hetken onnellisena. Hän pakenee Amerikkaa ja saa maistaa tovin normaalia elämää. Hurmatakseen Apollonian hän käyttää niitä maskuliinisia ominaisuuksiaan, jotka tekevät hänestä hyvän johtajan. Michael on kuitenkin tappanut kerran ja tuo Sisiliaan väkivallan mukanaan. Apollonian kuolema tuhoaa hänen inhimillisyytensä rippeetkin.

Maskuliinisuus ja patriarkaalisuus näyttelevät myös elokuvassa tärkeää osaa. Mafian maailmassa mies suojelee, tuo leivän pöytään perheelleen ja johtaa. Toisaalta mafiosot suhtautuvat naisiin halveksuen, pettävät heitä ja pieksevät heitä miten lystävät. Maailmassa, jossa heikkoutta ei voi näyttää, miehiset hyveet muuttuvat vallan oikeutuksiksi, vastuu omistamiseksi ja kunnian varjeleminen koston kierteeksi.

Filmin huipentaa upea montaasikohtaus, jossa Michael nimetään kummisedäksi hänen siskonpojalleen. Michael vannoo kieltävänsä Saatanan samalla, kun hänen kätyrinsä hankkiutuvat eroon hänen kaikista vihollisistaan. Kohtaus asettaa vastakkain tekopyhän hyveellisyyden sekä rujon väkivallan. Vastasyntynyt lapsi taas korruptoidaan jo kasteessa.

Visuaalisesti Kummisetä on todella komea elokuva. Sen näyttävyys on kuitenkin hienovaraista. Seepian sävyt viestivät vanhanaikaisesta maailmasta ja perheen lämmöstä, mutta tummat syvät varjot moraalisesta kyseenalaisuudesta, kuten film noir -elokuvissa. Elegantti puvustus on vuorostaan vaikuttanut siihen, miksi mafiaan on perinteisesti populaarikulttuurissa yhdistetty herrasmiesmäisyys.

Filmin sommittelu on myös tarkkaan harkittua. Kohtaukset eivät silti tunnu asetelmallisilta vaan täysin luonnollisilta. Esimerkiksi alun häät voivat tuoda mielleyhtymiä kotivideoihin, mutta kuvaus kertoo silti hahmoista enemmän kuin sanat pystyisivät. Myöhemmin, kun gangsterit pysähtyvät tien varteen toteuttamaan murhan, taustalla horisontissa siintää Vapaudenpatsas – jälleen tietoisena kontrastina.

Nykykatsojan näkökulmasta jotkin tekniset yksityiskohdat voivat tuntua vanhentuneilta. 70-luvun tekoveri loistaa kirkkaan punaisena, ja jos katsoo tarkkaan, eiväthän Michaelin Sonny-veljen nyrkiniskut edes osu uhriinsa. Nämä pikkuasiat eivät kuitenkaan heikennä yhtään filmin tarinankerrontaa.

Kummisedän musiikki on niin ikään ikimuistoista. Erityisesti ikoninen, melankolinen teemakappale muistuttaa, että leffa on pohjimmiltaan shakespearilainen tragedia täynnä petoksia ja kohtalon ironiaa.

Elokuvan lopussa Michaelista onkin viimein tullut hänen isänsä. Jalojen tavoitteiden vuoksi hän on vajonnut siihen maailmaan, josta halusi pysyä erossa. Hänen tuore vaimonsa Kay näkee ulkopuolelta muutoksen ja miehensä moraalin katoamisen. Samalla, vaikka Michael on onnistunut tavoitteessaan pelastaa perheensä, se tosiasiassa hajoaa, kun ovi sulkeutuu hänen ja Kayn välillä.

Coppolan mafiatrilogian ensimmäinen osa muuttuu vain vaikuttavammaksi uusien katsomiskertojen myötä. Sen teemoissa on myös vuosien kuluessa havaittavissa yhä enemmän ajankohtaisuutta. Jenkkiyleisö rakasti elokuvan mafiosoja, koska Kummisetä näytti myös korruption viehätyksen. Sen yhteiskuntakriittistä opetusta maa ei kenties kuitenkaan koskaan sisäistänyt. Bonasera saattaa uskoa Amerikkaan, mutta katsojan pitää vuonna 2026 päättää, uskooko hän.