Kummisetä osa II

Amerikka on itsensä pahin vihollinen. Maahanmuuttajien jälkeläiset ovat vuonna 2026 lähellä tuhota kaiken, mitä heillä on, varjellessaan alkuperäisestä kauas ajautuneita ihanteita. Saman kohtalon kokee Michael Corleone Kummisetä osa II:ssa.

Francis Ford Coppolan mafiasaagan jatko-osaa on kehuttu vuolaasti sen kaksitasoisesta rakenteesta. 1900-luvun alkuun sijoittuvassa aikajanassa Michaelin isä, Vito Corleone, saapuu orpona USA:han. 1950-luvun lopussa Viton perustamaa mafiaimperiumia hallitseva Michael joutuu puolestaan salamurhayrityksen kohteeksi.

Vito on Kummisetä osa II:ssa amerikkalaisen maahanmuuttajan ja unelman ruumiillistuma. Hän saapuu maahan tyhjin käsin, mutta menestyy ahkeruuden, yritteliäisyyden ja sitkeyden ansiosta. Kuten alkuperäiset amerikkalaiset maahanmuuttajat, hän tuo kuitenkin väkivallan mukanaan. Hän rakentaa ympärilleen kukoistavan yhteisön, mutta tekee sen voimankäyttöön tukeutuen.

Elokuvassa keskeistä on kontrasti Viton ja Michaelin välillä. Michaelin amerikkalainen unelma kääntyy nimittäin itseään vastaan. Monien nykypäivän jenkkioligarkkien tavoin hän saa perintönä valtavan imperiumin, rahaa ja vaikutusvaltaa. Sitä hän puolestaan käyttää hävittämään ympäriltään kaiken rakkaan.

Viton harjoittama väkivalta onkin jossain määrin poikaansa oikeutetumpaa. Hän turvautuu raakuuksiin vasta, kun yhteiskunnan valtarakenteet kampittavat hänen sosiaalisen nousunsa. Motiivina hänellä on myös perheensä hyvinvoinnin mahdollistaminen – sekä toisaalta kosto perheensä puolesta.

Kuten amerikkalaisessa yhteiskunnassa, myös Viton kiristyksellä, uhkauksilla ja brutaaliuksilla rakennetussa yhteisössä väkivalta muuttuu vähitellen systeemiseksi. Siinä missä Vito suhtautui perheeseensä ja tovereihinsa lämmöllä, Michaelille puolestaan perhe ja mafia ovat organisaatio. Hän on kuin korporaation toimitusjohtaja, jolle tärkeintä on kontrolli ja riskienhallinta. Ja kun perheenjäsenestä muodostuu organisaatiolle taakka, hänestä voidaan hankkiutua eroon.

Mielleyhtymät, joita leffa luo mafian ja suuryrityksen välille, eivät olekaan vahinko. Rikollisjärjestö ulottaa lonkeronsa kaikkialle yhteiskuntaan. “Michael, we are bigger than U.S. Steel”, kehuskelee filmin antagonisti, juutalaisgangsteri Hyman Roth.

Senaattorien lahjonta on tällä kertaa vasta korruption alkusoittoa. Corleonejen rikollinen pääoma sekoittuu hotelleihin, kasinoihin, kiinteistöihin ja muuhun lailliseen talouteen. Kun elokuva vihjailee, että läpimädästä Michaelista voisi tulla presidentti, se tuntuu suorastaan kylmäävän enteelliseltä.

Kiinnostava vaihe elokuvassa on Kuubaan sijoittuva osio juuri Fidel Castron vallankumouksen aikaan. Kun mafia levittää vaikutusvaltaansa köyhempään naapurisaarivaltioon, filmi havainnollistaa, että Latinalaisen Amerikan korruption taustalla on usein yhdysvaltalainen korruptio. Hienona yksityiskohtana mafiosot jakavat filmillä kirjaimellisesti Kuuba-kakun keskenään kuin siirtomaaherrat.

Michaelin henkilökohtainen lankeemuus syvenee myös jatko-osassa. Edeltävässä elokuvassa hän hajotti perheensä pyrkiessään suojelemaan sitä. Kummisetä osa II:ssa hän puolestaan tuhoaa sen suojellessaan lähinnä itseään ja egoaan.

Fredo-veljen anteeksiantamaton rikos on petos Michaelia kohtaan. Tosiasiassa Michael purkaa kuitenkin vihansa Fredoon ennen kaikkea oman yksinäisyytensä ja turhamaisuutensa vuoksi. Mafiapomon vaimo Kay kyllästyy nimittäin miehensä valheisiin ja ottaa hatkat. Michael tuokin mieleen nykypäivän MAGA-kulttilaiset, jotka rikkovat suhteet läheisiinsä, koska eivät voi myöntää omia virheitään.

Kiinnostavasti Michael ei ole myöskään isänsä veroinen johtaja, ja hän ehkä tietää sen. Viton naamalle sukulaiset eivät hyppineet. Michaelilla taas on kaikki työ pitää sisaruksensa kurissa. Säheltävän Fredon ohella häntä koettelee omapäinen Connie-sisar. Kayn suorittama abortti ja eropäätös ovatkin vain hänen viimeinen häpeätahransa.

Robert De Niron ja Al Pacinon roolisuoritukset heijastelevat isän ja pojan erilaisia luonteenlaatuja. Nuorena Vitona De Niro vangitsee taidokkaasti hahmon ikuistaneen Marlon Brandon olemuksen ja äänenkäytön. Konnan saappaissa hän on rentoutunut, viekas ja liki leikkisä. Hänelle kaikki käy vaivattomasti, ja hän huokuu lämpöä ympärilleen.

Pacino taas on Michaelina kylmä ja etäinen, eikä hänen kivikasvoiltaan pääse karkaamaan hymynkarekaan. Hahmosta paistaa samaan aikaan häikäilemätön laskelmoivuus, tottumus auktoriteettiasemaan, vainoharhaisuus sekä tukahdettu raivo, joka välillä purskahtaa pintaan. Sitäkin merkittävämpi on kuitenkin tyhjyys, joka tuntuu vallitsevan hänen silmiensä takana.

Kummisetä osa II:n rakenne peilaa edeltäjäänsä. Tarina alkaa juhlista, käännekohdan muodostaa murhayritys, keskivaiheilla juonitellaan, ja leffa loppuu veriseen montaasiin. Samankaltaisuudet tietysti alleviivaavat väkivallan kehää, mutta samalla ne korostavat muutosta Michaelissa elokuvien välillä. Toisto tosin tekee filmistä myös ensimmäistä Kummisetää arvattavamman.

Visuaalinen ilme ja äänimaailma tukevat jälleen elokuvan tarinaa ja tematiikkaa. Kuvauksessa esimerkiksi toistuvat tutut asetelmat. Oli kyseessä sitten Michaelin pojan ensikommuunio tai kuubalaiset uudenvuodenbileet, ihmisjoukkojen juhliessa riehakkaasti pukumiehet tekevät taustalla diilejä hämärissä huoneissa. Kay taas saa seurata avuttomana, kun ovi sulkeutuu jälleen hänen edessään.

Lopun montaasi, jossa Fredo tapetaan, on puolestaan ehkäpä leffan upein hetki. Veneessä istuva uhri ja hänen murhaajansa sulautuvat järvellä vain tummanpuhuviksi silueteiksi. Nino Rotan soundtrack, joka kierrättää paljon edellisen elokuvan teemoja, pelkistyy taas ratkaisevalla hetkellä entistäkin hienovaraisemmaksi ja pahaenteisemmäksi. Tunnelma on ahdistava: moraalinen rappio on saavuttanut huippunsa.

Fredon kohtalo ei tuntuisi läheskään yhtä pahalta, ellei filmi rakentaisi hänen ja Michaelin suhteesta sen emotionaalista ydintä. Iso kiitos murhenäytelmän vaikuttavuudesta kuuluu myös John Cazalelle, joka tekee kaunaisesta, hömelöstä mutta haavoittuvaisesta velipojasta ikimuistettavan.

Filmin toiseksi viimeinen kohtaus sitoo yhteen Viton ja Michaelin tarinankaaret. Se sijoittuu joulun alle Pearl Harborin hyökkäyksen aikaan, jolloin Michael kertoo perheelleen värväytyneensä merijalkaväkeen. Hänen ratkaisunsa aiheuttaa muissa vain pettymystä ja vihaa. Päähenkilö jää yksin istumaan ruokapöytään, pysyvästi erillisenä.

Kohtaus vihjaa Michaelin kokeneen aina katkeruutta siitä, ettei perhe antanut hänen elää itsenäistä elämää tai ymmärtänyt hänen uhrauksiaan sen eteen. Toisin kuin Viton tapauksessa, pojan suhteen on syytä myös epäillä, rakastiko hän tosiasiassa perhettään vai rakastiko hän vain ideaa sen rakastamisesta. Lisäksi sopii kysyä, kuten usein luonnevikaisten johtajien kohdalla, pitikö hän ylipäänsä koskaan ihmisistä ympärillään. Leffa päättyykin Michaelin täydelliseen yksinäisyyteen.

Ikuinen kysymys kuuluu, kumpi on parempi elokuva, ensimmäinen vai toinen Kummisetä. Kummisetä osa II:ta on monesti nimitetty maailman parhaaksi jatko-osaksi ja edeltäjäänsä paremmaksi. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin aina pitänyt enemmän saagan aloituksesta. Jatko-osan tarina ja tematiikka ovat jossain määrin ilmiselviä ensimmäisen filmin jälkeen. Kenellekään ei sen pohjalta tule varmasti yllätyksenä Michaelin ja hänen perheensä surullinen kohtalo.

Silti nykyinen maailmantilanne osoittaa, että maahanmuuttajan tragedia ansaitsee huipennuksensa. Ensimmäinen Kummisetä näyttää, millainen pahuus amerikkalaiseen yhteiskuntaan on pesiytynyt. Toinen osa näyttää, mihin tämä pahuus vapaasti kehittyessään johtaa. Tavoitteissaan ne onnistuvat yhtä mestarillisesti.