He tappoivat öisin

Indonesian joukkosurmat olivat vuosina 1965–66 toteutettu laaja antikommunistinen väkivaltakampanja, jonka seurauksena tapettiin arviolta 500 000 ihmistä. Suurin osa kuolleista oli pidätettyjä tai siviilejä. Tappajia on aina viime vuosikymmeniin asti ihannoitu kansallissankareina, jotka murskasivat kommunismin uhan. Joshua Oppenheimerin, Christine Cynnin sekä anonyymin indonesialaisohjaajan ylistetty dokumentti He tappoivat öisin sukeltaa pimeyden sydämeen ja kertoo edelleen elossa olevien murhaajien tarinan.

He tappoivat öisin sai ideansa joukkosurmien eloonjääneiltä, joita Oppenheimer ja Cynn kuvasivat vuoden 2003 dokumentissaan The Globalisation Tapes. Lukuisten haastateltujen tappajien joukosta dokumentin keskushenkilöksi nousi lopulta katugangsteri Anwar Congo. Kuten monet kaltaisistaan, kuvausten aikaan yli 70-vuotias Congo ei osoittanut katumusta teoistaan ja kertoi niistä hyvin vapautuneesti.

He tappoivat öisin tuo läheisesti mieleen vuoden 1985 yli yhdeksäntuntisen holokaustidokumentin, Shoahin, jossa kameran eteen pääsevät entiset keskitysleirivalvojat. Eräällä tapaa Oppenheimerin ja Cynnin teos on kuitenkin vielä järkyttävämpi: Congon ja kumppaneiden ei ole koskaan täytynyt edes teeskennellä häpeilevänsä tekemisiään. Oppenheimer onkin todennut, että syyllisten kuuntelu oli kuin “olisi eksynyt Saksaan 40 vuotta holokaustin jälkeen ja löytänyt yhä natsit vallankahvasta”.

Dokumentin alussa Congo kertaa ylpeänä nuoruuttaan. Hän esittelee surmapaikkoja sekä lempimurhamenetelmiään. Hyytävästi hän muistelee, miten hän lähti ystävineen työhönsä laulaen ja tanssahdellen Elvis Presleyn tahtiin. Kameralle tallentuu myös, miten gangsterit kiristävät yhä rahaa vainottuun kiinalaisvähemmistöön kuuluvilta kauppiailta.

Jo varhain voi silti aistia, ettei Congon tyyni ulkokuori ole särötön. Hän paljastaa nimittäin näkevänsä teoistaan painajaisia.

He tappoivat öisin on erityisen groteski siksi, että Oppenheimer ja kumppanit pyysivät tappajia luomaan näyteltyjä kohtauksia surmatöistään. Tulokset ovat leukaa loksauttavia. Ne vaihtelevat suhteellisen realistisista murhien uudelleentulkinnoista aina surrealistisiin tanssinumeroihin.

Elokuva aiheuttaa tosin epäselvyyttä sen suhteen, olivatko murhaajat tietoisia siitä, että heidän esityksiään aiottiin käyttää osana dokumenttia eikä fiktiivistä elokuvaa. Oppenheimer on myöhemmin vahvistanut, että Congo ja kumppanit tiesivät, mihin ryhtyivät. Tämän olisi voinut tehdä selväksi katsojalle jo itse dokumentissa.

Kohtausten kuvaukset johtavat joka tapauksessa järkyttäviin hetkiin. Congon naapuri myöntää hermostuneesti nauraen, että hänen isäpuolensa murhattiin joukkosurmien aikana. Lopulta hän päätyy itse näyttelemään nauhalle uhrin osaa itkien ja anoen armoa. Menneisyyden kokemus tunkeutuu esitykseen. Tappajat taas ohittavat asian olankohautuksella.

Kun kuvausryhmä puolestaan lavastaa joukkomurhakohtauksen, Indonesian nuoriso- ja urheiluministeriön apulaisministeri Sakhyan Asmara yllyttää surmiin kytkeytyneen puolisotilaallisen nuorisojärjestön, Pemuda Pancasilan, jäseniä hurmokseen. Väkivallan kuvaaminen yltyy raivokkaiksi vaatimuksiksi tappaa kommunistit. Apulaisministeri huolestuu yhtäkkiä, miten tämä vaikuttaa järjestön julkisuuskuvaan. Kommunistit pitää hänen mukaansa hävittää mutta “inhimillisellä tavalla”.

Congo ja hänen lähin ystävänsä Herman Koto ovat henkilöinä vähintäänkin mielenkiintoisia. He eivät selvästikään ole mitään penaalin terävimpiä kyniä, ja heidän ajatusmaailmansa tuntuu naiivilta. Toisaalta avoimen huolettomuutensa ja tavallisuutensa vuoksi heitä on vaikea kuvitella murhaajina.

Yhteistä heille vaikuttaa aluksi olevan kuitenkin täydellinen kyvyttömyys itsetutkiskeluun tai -kritiikkiin. Häpeilemättömyys synnyttää myös huvittavia hetkiä. Teatteritaustainen Koto esimerkiksi heittäytyy esiintymisiin ennakkoluulottomasti naisen roolissa.

Congoa ja Kotoa kylmäävämpikin on heidän toverinsa, Adi Zulkadry. Hän ei kärsi minkäänlaisia tunnontuskia ja perustelee menneisyyden toimintaansa sillä, että voittajat määrittelevät, mitä pidetään moraalisena ja mitä sotarikoksena. Hän harjoittaa kieroa whataboutismia ja puolustautuu vetoamalla Amerikan alkuperäiskansojen hävittämiseen sekä Guantánamon julmuuksiin. Kovasydämisyydestään huolimatta mies näyttää aivan normaalilta perheenisältä.

Käsittämättömimmältä dokumentissa tuntuu se, miten vähällä ihmisen saa suorittamaan hirmutekoja. Indonesialaisgangsterit olivat aikanaan köyhiä elokuvalipputrokareita, joilta kommunistit uhkasivat viedä tulonlähteen kieltämällä amerikkalaisfilmit. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että he olisivat olleet olosuhteiden pakottamia kauheuksiin. Congo ei osaa perustella murhanhimoaan muuten kuin epämääräisellä omantunnon äänellä, joka kertoi hänelle, että kommunistien on kuoltava.

He tappoivat öisin on myös häiriinnyttävä demonstraatio elokuvan voimasta. Tappajat ihailevat amerikkalaisia gangsterileffoja ja ovat imitoineet niitä riistäessään ihmisten henkiä. Siksi he innostuvatkin tekojensa toisintamisesta kameran edessä. 

Vasta filmin loppupuolella Congon sisäinen tuska, jota hän on peitellyt, pääsee pintaan. Kun hän näyttelee itse uhrin roolia, hänen empatiakykynsä herää horroksestaan. Hän toteaa viimein ymmärtävänsä, miltä surmatuista tuntui.

Elokuvan lopun huikeassa kohtauksessa Congo ja Oppenheimer palaavat katolle, jossa gangsteri tappoi uhrejaan. Muistellessaan tekojaan Congo alkaa kakoa ja viimein oksentaa. Näin Oppenheimerin ja kumppaneiden menetelmä näyttää lopulta voimansa. Keskitysleirikomentaja Rudolf Hössistä kertova The Zone of Interest on lainannut hiljentävän hetken lähes sellaisenaan.

Vaikka He tappoivat öisin tarjoaa näennäisen katarsiksen lopussaan, se ei silti päästä katsojaansa helpolla. Kun tuhansia ihmisiä murhanneet pyövelit kävelevät vapaina ilman rangaistusta tai paheksuntaa, on vaikea uskotella itselleen, että he koskaan saavat ansaitsemaansa palkkaa. Vuoden 2012 palkittu dokumentti onkin karmivimpia kuvauksia pahuuden banaaliudesta ja normalisoitumisesta.