Yön selkään

Muun muassa The Blues Brothersilla sekä Delta-jengillä mainetta niittänyt John Landis joutui oikeuteen vuonna 1986 kuolemantuottamuksesta – kenties aiheesta. Kesken Twilight Zone: The Movie -filmin kuvausten helikopteristuntti hänen ohjaamassa segmentissään meni pieleen ja surmasi kolme näyttelijää, joista kaksi oli laittomasti työhön palkattuja lapsia. Oikeudenkäyntiä odotellessaan Landis ohjasi pienen, aikanaan haukutun ja vähälle huomiolle jääneen rikoskomedian, Yön selkään.

Yön selkään muistetaan parhaiten lukuisista Hollywood-cameoistaan, joita niin ikään parjattiin leffan ilmestymishetkellä. Landis oli elokuvan tekoaikaan masentunut ja menetti paljon rahaa oikeustaisteluun. Ohjaajan ystävät osoittivat hänelle tukeaan vierailemalla filmissä pienissä sivurooleissa. Siksi kameran edessä käyvät pyörähtämässä muun muassa Dan Aykroyd, David Cronenberg, Jonathan Demme, Lawrence Kasdan, Don Siegel sekä mainio David Bowie brittiläisenä palkkatappajana.

Synkänpuoleisesta taustastaan ja heikosta tunnettuudestan huolimatta Yön selkään on yllättävän menevä pätkä. Se kertoo losangelilaisesta avaruusinsinööristä, Jeff Goldblumin näyttelemästä Ed Okinista, joka ei saa nukuttua. Jokin vaivaa häntä, joten eräänä päivänä palattuaan kesken töiden kotia hän löytää vaimonsa sängystä toisen miehen kanssa. Seuraavana yönä valvova päähenkilö lähtee ajelulle ja kohtaa lentokentällä Michelle Pfeifferin esittämän Dianan, jota jahtaa joukko ulkomaalaisia kovanaamoja.

Landisin elokuva on siitä erikoinen rikoskomedia, että sen tahti on varsin verkkainen. Tämä on tietoinen valinta, sillä leffa seuraa univajeisen Edin näkökulmaa. Mies reagoi shokeeraaviinkin asioihin viiveellä, ja Goldblum esittää uskottavasti katseeltaan lasittunutta yökukkujaa.

Valtaosan ajastaan filmi ei olekaan mikään ääneennaurattaja, vaikka tapahtumat äityvät koko ajan hullummiksi. Tunnelma on kuitenkin täysin omanlaisensa. Siihen virittää erinomaisesti elokuvan soundtrack, joka yhdistelee muun muassa B.B. Kingin -blues-kappaleita sekä 80-luvun elektronista syntikkamusiikkia. Leffa sopii loistavasti pikkutunneilla katseltavaksi, jolloin Edin mielenmaisemaan on helppo samaistua.

Yön selkään on tosin monella tapaa aikansa tuote. Dianaa metsästäviä iranilaisia kohdellaan esimerkiksi täysinä koomisina toheloina. Landis myös tykkää käyttää mitä tahansa tekosyytä esitelläkseen kameran edessä paljasta naisvartaloa.

Särmää komedialle antaa toisaalta sen yllättävä väkivaltaisuus. Vaikka elokuvan yleinen tunnelma on kevyt, graafisiltakaan hetkiltä ei vältytä, ja siksi panokset tuntuvat todellisilta. Eräässä kohtauksessa roistot jopa hukuttavat julmasti epäonnisen naishahmon mereen keskellä kirkasta päivänvaloa muiden ihmisten katsellessa. Verenvuodatuksesta revitään myös äkkiväärää huumoria konnien säikähtäessä hississä haukkuvaa koiraa ja teurastaessa sen niille sijoilleen.

Leffalle voisi herkästi tuottaa uskottavuusongelman se, ettei Ed jätä Dianaa vain oman onnensa nojaan tilanteiden muuttuessa vaarallisiksi. Miehen käytös on silti helppo sulattaa, sillä hän käy läpi juuri elämänsä suurta kriisiä samalla, kun unettomuus sumentaa hänen todellisuustajuaan sekä itsesuojeluvaistoaan. Kauniin blondin auttaminen tuntuu jatkuvasti helpommalta valinnalta kuin palata pettävän vaimon viereen nukkumaan.

Landisin filmi onkin eräänlaista eskapistista fantasiaa. Katsojalle nousee herkästi mieleen kysymys siitä, onko kaikki itse asiassa vain unta. Elokuvan lopussa, kun Ed herää hotellihuoneesta liki rahattomana ja vain Dianan jälkeensä jättämä kirje muistonaan, vaikuttaa hetken kuin jonkinlainen todellisuuteen herääminen olisi tapahtumassa. Diana kuitenkin odottaa häntä käytävässä valmiina lähtemään lentokentälle, joten valveuni saa jatkua.

Yön selkään tuo myös monella tapaa mieleen Nicolas Winding Refnin vuoden 2011 Driven. Molemmissa elokuvissa elämäänsä alitajuisesti tyytymätön mies suuntaa autolla yöhön syntikkamusiikin soidessa ja sotkeutuu ennen pitkää väkivaltaiseen rikollisvyyhtiin, jonka sankariksi hän kohoaa.

Siinä missä Driven maskuliinista fantasiaa lietsoo päähenkilön sosiaalinen syrjäytyneisyys, Edin kohdalla kyse on ennemmin masentuneisuudesta. Elokuvan kliimaksissa hän yrittää tiedustella jopa Dianaa aseelta uhkaavalta roistolta, mikä hänen elämässään on vialla ja miksi hän ei saa nukutuksi. Vastausta hän ei saa tällöinkään, sillä pyssymies ampuu aivonsa seinälle.

Landiksen rikoskomedia ei kenties ole genressään mikään mullistava teos. Se tarjoaa kuitenkin sen verran uniikkia tunnelmointia, että filmiä voi helposti suositella siihen ennestään tutustumattomille. Unettoman, yhä pahemmin rikosvyyhtiin sotkeutuvan päähahmon todellisuuspakoisissa seikkailuissa on jotain varsin puolensavetävää. Katseluhetkeä ei kuitenkaan kannata ajoittaa päivänvaloon.