Kuolleet lehdet

Kuolleet lehdet on neljäs kokopitkä Aki Kaurismäen elokuva, jonka olen katsonut Le Havren, Miehen vailla menneisyyttä sekä Tulitikkutehtaan tytön ohella. Lisäksi olen nähnyt hänen lyhytpätkistään Rocky VI:n. En ole koskaan lämmennyt Kaurismäen lakonishumoristiselle kirjakielidialogille tai kärjistetyn duunarivasemmistolaiselle maailmankuvalle. Hänen uutukaisensa ei muuta suhtautumistani.

Se mistä olen aina tosin pitänyt, on kaurismäkeläinen visuaalinen estetiikka. Se on myös Kuolleiden lehtien kiehtovin puoli. Onhan siinä tunnelmaa, kun nahkatakkiset rähjäiset keski-ikäiset polttavat savukkeita ja juovat kaljaa hämyisessä baarissa, jossa vanha suomalainen iskelmämusiikki soi jukeboxista. Ohjaajan kuvaus, lavastus ja valaistus tekevät aina vaikutuksen.

Kuolleissa lehdissä tosin nykypäivään kuuluvat elementit loikkaavat esiin vanhahtavan ajankuvan keskeltä. Elokuvassa esimerkiksi Ukrainan sota kulkee jatkuvasti mukana radiouutisten muodossa. Samoin taustalta erottuvat Helsingin modernit raitiovaunut, junat sekä uusi Triplan rakennus.

Aikakausien sekoittuminen on tietysti tarkoituksellista. Kaurismäen sanoma on pohjimmiltaan humanistinen, sillä hän korostaa ihmisten keskinäistä välittämystä tuomalla vanhanaikaisen elokuvaromanssin nykypäivän kurjan maailmantilanteen keskelle. Silti erityisesti pääkaupunkiseudulla asuvalle leffan illuusio rikkoutuu ajoittain, kun jotain tuttua ja modernia ponnahtaa silmien eteen.

Kaurismäen heikkous on ollut aina siinä, että hänen filminsä oikeuttavat ohuuden ja höttöisyyden mukamas humaanin sadun varjolla. Tällä kertaa tarinan keskiöön nousee juopottelu, johon ohjaajan teoksissa tai suomalaisissa elokuvissa ylipäänsäkään harvoin suhtaudutaan kriittisesti. Alkoholismista voisi sanoa jotain aidosti kiinnostavaa, mutta teennäinen onnellinen lopetus lässähdyttää lupaavan sanoman.

Leffan koskettavimmassa kohtauksessa Maustetytöt laulavat baarissa kappaleensa Syntynyt suruun ja puettu pettymyksiin. Naukkailun vuoksi pakit saanut Jussi Vatasen esittämä, alkoholiongelmasta kärsivä Holappa hukuttaa murhettaan viinaan ja katsoo surullisin silmin kameraan kuin tajuten, miten elämä lipuu hänen ohitseen. Jos filmi päättyisi tähän otokseen, se olisi maamme elokuvatuotannossa jotain poikkeuksellisen vaikuttavaa. Olisin antanut aplodit

Tarina etenee kuitenkin vääjäämättömään romanttiseen loppuratkaisuun, jossa onnettomuuteen joutunut Holappa raitistuu ja päätyy yhteen rakkaansa, Alma Pöystin näyttelemän Ansan kanssa. Tämä tuntuu falskilta ja ansaitsemattomalta. Ikään kuin alkoholismista pääsisi onnekkaasti eroon vain lujalla krapulapäätöksellä sekä joutumalla raitiovaunun alle. Se, että hahmot eivät päätyisi yhteen, olisi tosielämässä todennäköisesti onnellisempi lopputulos.

Pienen epäuskottavuusongelman muodostaa lisäksi se, että vaikka Vatanen on muuten erinomainen näyttelijä, hän on turhankin freesissä kuosissa esittääkseen reippaasti päälle 40-vuotiasta alkoholistia. Toisaalta elokuva tarvitsee miespääosaansa kunnollisen leffakomistuksen, jotta voisimme uskoa Ansan lankeavan Holapan kaltaiseen retkuun.

Kaurismäki ei taaskaan peittele elokuvassa katkeruuttaan työnantajia ja porvareita kohtaan. Nollatuntisopimuksella oleva Ansa potkitaan pois työpaikastaan kaupasta, kun hän pihistää mukaansa yhden vanhaksi menneen, roskiin heitettäväksi määrätyn elintarvikkeen. Yhteiskunnallisten epäkohtien osoitteluun tämä nyyhkytarina on tekemällä tehty, sillä kyseessä olisi Suomessa tosiasiassa laiton työsuhteen päättäminen.

Ylipäänsä ohjaajan yritykset kuvata kurjuudessa vähillä roposilla eläviä päähänpotkittuja ihmisiä tuntuvat aina hieman väkinäisiltä Suomen kaltaisessa vähäisten tuloerojen hyvinvointivaltiossa. Katsotaan tosin sitten uudelleen, kun nykyhallitus on päässyt eriarvoistamisen kanssa kunnolla vauhtiin.

Kaurismäki-filmien tunnistettavin piirre eli kirjakieliset paskanjäykät vuoropuhelut jakavat varmasti miehen elokuvissa eniten mielipiteitä. Minusta tuntuu aina taitavien näyttelijöiden tuhlaamiselta palkata heidät ja jättää sitten antamatta heille mahdollisuuksia näytellä. Toisaalta on sekin yksi esteettinen tyylivalinta, jos sellaisesta sattuu pitämään.

Pöysti ja Vatanen toki tekevät parhaansa siinä tehtävässä, mikä heille on annettu. Välillä tosin tuntuu siltä, että palkittu ohjaaja voisi harrastaa useampia ottoja kuin yhden per kohtaus. Näyttelijöitä vaikuttaa nimittäin pariin otteeseen ilmiselvästi naurattavan kohtauksissa, joissa ei kaiketi ole tarkoitus.

Hahmojen jäykkä ulosanti tekee myös leffan komiikasta jäykkää. Käsikirjoituksessa on hetkittäin aidosti hauskaa dialogia. Kyllähän se huvittaa, kun ilmeettöminä möllöttäneet päähenkilöt saapuvat katsomasta Jim Jarmuschin zombifilmiä ja toinen toteaa, ettei hänellä ole koskaan ollut yhtä hauskaa. Ainoaksi jääneet naurut minusta irrottivat satunnaiset sivuhahmot, jotka vertaavat zombirainaa Bressonin Papin päiväkirjaan sekä Godardin teoksiin.

Muuten elokuva on täynnä hymähdyksen arvoisia letkautuksia. Kun Holappa kysyy: “Otetaanko toiset?”, hänen toverinsa vastaa: “Nämä ovat jo kuudennet.” Puhelimen soidessa Ansa puolestaan toteaa koiralleen: “Vastaa sinä.” Nämäkin heitot voisvat huvittaa enemmän, jos niitä ei ladeltaisi kuin – kyllä, käytän pakollisen vertauskuvan – paperista luettuina.

Jos Kuolleet lehdet keskittyisi vahvemmin alkoholismin teemaansa ja käsittelisi sitä rohkeammin, sillä olisi rahkeita nousta kaikkien ylisanojensa arvoiseksi. Romanttisista suomalaiselokuvista sen sijaan esimerkiksi Juho Kuosmasen Hytti nro 6 pyyhkii filmillä lattiaa mennen, tullen ja palatessa. 82-minuuttisena leffa on kiitettävän napakka, mutta joskus minimalismi ei ole sen enempää kuin osiensa summa.