Hytti nro 6

Pidin jo kovasti Juho Kuosmasen Hymyilevästä miehestä, mutta Rosa Liksomin kirjaan löyhästi perustuva Hytti nro 6 räjäyttää pankin. Monet kriitikot, erityisesti ulkomailla, ovat verranneet sitä Richard Linklaterin Rakkautta ennen aamua -ysäriklassikkoon. Elokuvassa on tiettyjä samankaltaisuuksia sillä erotuksella, että Hytti nro 6 on parempi leffa.

Kuosmasen filmissä suomalainen arkeologiopiskelija Laura lähtee junalle Moskovasta Murmanskiin nähdäkseen alueen muinaiset kalliopiirrokset. Junassa hän päätyy humaltuneen venäläisen miehen, Ljohan, hyttikaveriksi, joka käyttäytyy ahdistavasti. Ensimmäisten epäluulojen karistua naisen ja miehen välille alkaa kuitenkin muodostua matkan aikana side.

Junamatkalla sattumanvaraisen kohtaamisen kautta syntyvä romanssinkipinä on yhteistä sekä Hytti nro 6:lle että Linklaterin teokselle. Molemmat ovat todentuntuisia elokuvia, jotka voisivat hyvin kertoa oikeista ihmisistä. Osa kriitikoista on jopa huomauttanut, että Hytti nro 6 on näistä kahdesta realistisempi, sillä sen rujompi meno vastaa useamman ihmisen tosielämän kokemuksia.

Mielestäni molemmat leffat ovat uskottavia. Vaikka Rakkautta ennen aamua on kenties aavistuksen epätodennäköisempi fantasia elämää suurempine puheripuliromansseineen kuin outoon sympaattiseen tyyppiin lankeaminen pikkupäissään ravintolavaunussa, kumpikaan näistä ei ole ihmiselämälle ennenkuulumatonta.

Sen sijaan Rakkautta ennen aamua häviää Hytti nro 6:lle siinä, että jälkimmäinen tuntuu vähemmän yleisölle laskelmoidulta. Linklaterin elokuvan päähenkilöitä esittävät keskellä upean romanttista Wieniä seksikkäät Ethan Hawke ja Julie Delpy, joiden roolihahmoilla ei ole käytännössä mitään epämiellyttäviä ominaisuuksia tai keskinäisiä erimielisyyksiä. Hytti nro 6 on sitä vastoin rosoisempi tapaus, mikä haastaa katsojaa ja luo tarinaan jännitettä. Venäjällä tupakkaa palaa, viinaa kuluu, kaikki on rempallaan, ihmiset näyttävät ihmisiltä ja uudet tuttavuudet vaativat aikaa paljastaakseen viehättävimmät puolensa.

Hytti nro 6:n kantavana teemana on luottamus. Lauralla kestää tovi, ennen kuin hän kykenee sietämään matkakumppaninsa seuraa ja vakuuttuu siitä, ettei tästä tarvitse huolehtia seksuaalisena ahdistelijana. Kun jää on viimein murrettu, vaunuun kolmanneksi saapunut kitaraa näppäilevä suomalaiskomistus, uhkaa jättää hetkeksi Ljohan varjoon. Nopeaa kuitenkin paljastuu, että juro venäläinen on luotettavampi, miellyttävämpi ja persoonallisempi tapaus kuin epärehellinen maanmies.

Elokuvan sanoman tiivistää sen alussa kuultava Marilyn Monroen lainaus: "Only parts of us will ever touch only parts of others." Vaikka Ljoha vaikuttaa tarinan alussa potentiaalisesti uhkaavalta ja aggressiiviselta, hän osoittautuu lopulta hyvin herkäksi ja sydämelliseksi ihmiseksi. Venäläinen itse potee puolestaan luottamusongelmia ihmisten suhteen salaiseksi jäävän menneisyytensä vuoksi. Lauralla taas on vaikeuksia ylläpitää tunteitaan matkalta pois jättäytyneeseen tyttöystäväänsä, jolle hän ei selvästi ole ykkösprioriteetti.

Valloittava piirre Hytti nro 6:ssa on sen huumori, joka kumpuaa vähäeleisestä tilannekomiikasta. Hahmot eivät viljele erikoisnokkelaa dialogia vaan puhuvat kuin normaalit mattimeikäläiset. Siksi pienet irvailut, kuten suomenkielisenä rakkaudentunnustuksena esitetty "haista vittu", huvittavat senkin edestä. Suurimmat naurut minusta irrotti suomalaismiehen toteamus siitä, että jossain päin Venäjää täytyy olla tehdas, joka tuottaa Ljohan kaltaisia miehiä. Komedian toimivuudesta kiitokset kuuluvat myös Seidi Haarlan ja Juri Borisovin hienovaraiselle ja aitoutta huokuvalle näyttelijätyölle.

Lavastus on niin ikään leffassa todella onnistunutta. Filmi on kuvattu oikeassa liikkuvassa junassa, mikä luo tapahtumiin ylimääräisen annoksen todentuntuisuutta. Ympäröivän 90-luvun Venäjän räntäinen rähjäisyys vangitaan myös vaikuttavasti ja kaunistelemattomasti. Silti kovia kokeneista ihmisistä huokuu ulkokuoren alta lämpöä.

Nerokkainta Kuosmasen teoksessa on silti sen kuvaus. Junan ahtaille käytäville sijoittuvien kahden ensimmäisen kolmanneksen ajan käsivarakamera tarrautuu hahmoihin ja taustalla näkyvät asiat ovat pois fokuksesta. Tämä luo Lauran ja Ljohan välille ikään kuin kahden ihmisen kuplan, jonka ympäristö häivyttyy tietoisuuden ulkopuolelle. Tällainen yhdessä jaettu taianomainen aika on varmasti tuttua jokaiselle, joka on joskus kokenut molemminpuoleisen ihastumisen.

Kun elokuva loppupuolellaan siirtyy junan ulkopuolelle Murmanskin ja Jäämeren jylhään avaruuteen, myös maisemat alkavat erottua. Junamatkan aikaansaama lumous ikään kuin hälvenee, mikä luo tarinan päättävään näytökseen oman jännitteensä.

Viimeinen kolmannes saattaisi jossain muussa leffassa tuntua venytetyltä, sillä onhan pääpari löytänyt jo toisensa. Hytti nro 6:ssa pidempi epilogi on kuitenkin perusteltu, sillä kyseessä ei ole mikään tavanomainen romanttisten elokuvien tähtiin kirjoitettu rakkaus. Kun Laura ja Ljoha puhuvat yhdessä Titanicista, tiedostamme vahvasti, etteivät he ole toisilleen väistämättömästi tarkoitetut Jack ja Rose vaan tavallisia ihmisiä, joiden tulevaisuus on epävarma.

Vaikka lopussa koetaankin genrelle tyypillinen käänne, jossa jäähyväiset väliin jättänyt pari kohtaa viimein tunteensa ja löytää toisensa jälleen, lopputulos on silti kaikkea muuta kuin selvä. Ljoha järjestää epäitsekkään sankarillisesti Lauralle kuljetuksen kalliopiirrosten luo, mutta he päätyvät lopulta harhailemaan eksyneen oloisina lumimyrskyyn. Itse piirokset jäävät myös mitä ilmeisimmin löytymättä, sillä todellisuudessa ne eivät sijaitse Jäämeren rannalla.

Hahmojen kesken vallitsee elokuvan lopussa ilmiselvä välittämys, mutta kansssakäyminen on vielä kömpelöä. Ilmassa leijuu kysymys, pystyykö heidän välilleen syntymään todellista luottamusta. Leffan loppuratkaisu, rakkaudentunnustuksena uudelleen esitetty "haista vittu", sinetöi viimein, että kyllä pystyy. Vaikka kaikki muu jää avoimeksi, edellytykset aidolle ihmissuhteelle ovat olemassa.

Kuosmasen filmiä voi kritisoida lähinnä yllätyksettömyydestä. On selvää, että pääparin välille täytyy alkukankeuksien jälkeen syntyä ennen pitkää kemiaa, koska näin nämä elokuvat toimivat.

Toiseksi sopii kyseenalaistaa, kuinka nopeasti Laura tulee sinuiksi ensin varsin painostavasti käyttäytyvän Ljohan kanssa. Vaikken pidä tapahtumien kulkua sinällään epäuskottavana, silmään pistää se, että valkokankaalla mies voi jälleen perseillä miten tahtoo, mutta nainen kuitenkin lankeaa häneen.

Jäin myös pohtimaan, olisiko elokuva lopulta kiehtovampi, jos Ljoha ei lopussa tunnustaisikaan rakkauttaan, vaan hahmot jättäisivät toisilleen yhteisen junamatkakokemuksen jälkeen vaivaannuttavat hyvästit. Tällaista potentiaalisen romanssin kokoon kuivumista en ole filmillä juuri nähnyt käsiteltävän. Tarinan teemat voisivat vieläpä pysyä täsmälleen samoina, mutta loppuratkaisu korostaisi sen sijaan luottamuksen vaikeutta sekä sitä, miten toisen ihmisen sisimmän koskettaminen todellakin on usein vain hetkellistä.

Oli miten oli, Hytti nro 6 kuuluu suomalaisen elokuvan ehdottomiin huippuihin. Romantiikkagenressä yhtä vahvat edustajat ovat harvinaislaatuisia tapauksia. Näillä näytöillä vakuutun myös siitä, että maan tulevaisuuden filmiteollisuus on erinomaisten tekijöiden käsissä.