Leave the World Behind

Netflixin maailmanloppusatiiri Leave the World Behind kertoo valkoisesta periamerikkalaisesta perheestä, joka suuntaa vuokrakotiin Long Islandille viikonlopuksi. Yhtäkkiä outoja alkaa tapahtua: yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, öljytankkeri ajautuu rantaan, lentokoneita tippuu taivaalta, dronet levittävät pahaenteisiä USA-vastaisia lehtisiä ja karmiva korviaraastava ääni kaikuu ilmassa hajottaen ikkunoita. Katsoja ja hahmot eivät voi olla täysin varmoja, mistä katastrofissa on kysymys. Kaikkein kukkuraksi mustaihoinen kodin omistajaksi esittäytyvä mies ja hänen tyttärensä saapuvat yöllä jakamaan talon!

Sam Esmailin leffa irvailee sietämättömän, viiniä lipittävän, päänsä hiekkaan tunkeneen keskiluokkaisuuden kustannuksella keskellä apokalyptisia tunnelmia. Julia Robertsin perheenäiti on narttumainen ja hermoheikko piilorasisti, joka suhtautuu Marshelala Alin ja Myha’lan näyttelemään kaksikkoon räikeän ennakkoluuloisesti. Ethan Hawken esittämä isä osoittautuu puolestaan täysin hyödyttömäksi ilman puhelinta, internetiä tai GPS:ää. Perheen teinipoika keskittyy sitä vastoin zoomailemaan taloon saapuneen vanhemman tytön pyllyyn, kun taas hänen siskolleen mikään ei ole tärkeämpää kuin päästä näkemään Frendien finaali.

Elokuva ei tee ehdottoman selväksi, mistä maailmanlopun tapahtumissa on kysymys, koska se ei tietenkään ole tarinan pointti. Tämä käy pidemmän päälle turhauttavaksikin, sillä alusta asti on ilmeistä, ettei varsinaisia vastauksia tulla saamaan.

Silti leffalla on runsaasti pituutta, ja se tykkää mehustella arvoituksellaan. Hahmojen välillä leikkaillaan usein edes takaisin aivan kuin jotain päräyttävää tapahtuisi aivan millä sekunnilla hyvänsä, mutta lopulta mitään ei tapahdu. Tarinan mysteeri pysyy hädin tuskin kasassa.

Satiiriksi leffan dialogi on myös paikoin varsin alleviivaavaa. Sanoma tavutetaan auki merkitsevästi, kuten Alin hahmon taivastellessa, miten pelottavaa on, ettei kenelläkään ole maailmasta todellisuudessa ohjaksia, tai Robertsin selittäessä, miten ihmiset tuhoavat planeettaa teeskennellen samalla itselleen, että paperipillit ja vapaan kanan munat ovat merkityksellisiä valintoja. Vuorosanat sortuvat myös välillä yliyrittäviin mukanokkeliin kömpelyyksiin kuten: “I'm not down with most of the things that you do and say, but this is the part of the Venn diagram where we overlap.”

Audiovisuaalisesti elokuva tavoittelee kauhuleffamaista pahaenteisyyttä. Kamera esimerkiksi kääntyilee ympäri sekä lipuu katonrajaan lisätäkseen katsojan epämukavuuden tunnetta. Minimalistinen ambienssimainen soundtrack taas vakuuttelee koko ajan, että jotain kamalaa tapahtuu pian, kun hahmot pysähtelevät tuijottamaan jotain, mitä katsoja ei näe.

Pieni kauneusvirhe on liiallinen CGI:n käyttö. Talon ympärillä häärivien peurojen kohdalla se esimerkiksi menettelee, mutta uima-altaaseen saapuvat flamingot näyttävät niin epäaidoilta, että tilalla olisi kannattanut käyttää oikeita elämiä.

Kaikesta huolimatta hahmojen vainoharhaista ahdinkoa, jossa sivistyksen luoma turva alkaa hävitä ympäriltä, seuraa jokseenkin kiinnostuneena. Jännitettä luo jo kysymys siitä, millaisen vitsauksen käsikirjoitus seuraavaksi kiskaisee hatusta talon asukkeja kiusaamaan. Itseohjautuvia murha-Tesloja, kappas! Koko elokuvan ajan katsoja saa myös arvuutella, milloin alussa pohjustettua Tšehovin asetta viimein käytetään.

Suurin kiitos filmin kasassa pysymisestä kuuluu näyttelijöille. Julia Roberts on kovassa vireessä kammottavana perheenäitinä, Hawke on hilpeän uskottavalla tavalla hömelö roolissaan, ja Alin karisma puolestaan vetoaa aina.

Lopussaan elokuva antaa jonkinlaista vihiä siitä, missä kaikessa on kysymys. Jokin ulkopuolinen taho pyrkii epävakauttamaan Yhdysvaltoja kaappaamalla ensin hakkeroinnin avulla kommunikointikanavat ja eristämällä ihmiset, sitten luomalla yleistä kaaosta misinformaatiolla sekä lopulta usuttamalla kansalaiset toisiaan vastaan. Suunnitelmassa on helppo nähdä yhtymäkohtia esimerkiksi korona-ajan pandemiasulkuihin sekä kansaa kahtiajakavan populismin nousuun.

Pohjimmiltaan leffa tietysti kertoo siitä, kuinka vaarallisen hauraaseen tilaan USA on yhteiskuntana ajautunut. Se on pikkuhiljaa täysin kyvytön taklaamaan uhkina esimerkiksi ulkoisen tahon harjoittamaa manipulointia tai ilmastonmuutoksen kaltaisia kriisejä.

Filmissä suurimmat pelot toteutuvatkin, sillä ennen lopullista vetäytymistä pahalta maailmalta eskapismina toimivaan safe space -bunkkeriin hahmot näkevät sienipilven New Yorkin yllä. Tämä käänne on silti hieman vaikea sulattaa. Vaikka Robertsin hahmo toteaakin, että hänen poikansa voisi nukkua ydinräjähdyksen läpi, ei tunnu uskottavalta, etteivät hahmot olisi kuulleet niin lähellä tapahtuvan massiivisen mossahduksen ääntä. On tosin ylipäänsä koomista, että hahmot ovat olevinaan kaukana kaikesta sivistyksestä – Long Islandilla.

Elokuvan lopetuksessa on huomattavissa toisaalta ironiaa Netflixiä itseään kohtaan. Mikäs muukaan kuin tv-sarjojen loputon maratoonaaminen symboloi ihmisen lopullista mukavuudenhaluista eristymistä toisistaan sekä todellisista ongelmista?

Maailmanlopun satiirina Leave the World Behind ei säällisyydestään huolimatta viihdyttänyt minua yhtä paljon kuin samankaltainen Don’t Look Up, joka huvitti turhautuneen epätoivoisessa ilmiselvyydessään. Esmailin leffa muistuttaa myös paljon vuoden 2017 It Comes At Nightia, joka käsittelee hyvin pitkälti samoja teemoja, joskin kauaskatseisemmin, synkemmin ja mieleenpainuvammin. Netflix-uutuus kaipaisi saksimista, sillä se tuntuu tällaisenaan venytetyltä.

Kiinnostavin puoli Leave the World Behindissa on se, että Barack ja Michelle Obama ovat toimineet sen tuottajina, ja entinen presidentti on kehunut lähdemateriaalia erääksi lempikirjoistaan. Se viestii kenties eniten siitä, että tarinan esittämät allegoriset uhkakuvat pitäisi ottaa vakavasti.