Arabian Lawrence

Eeppisten seikkailuelokuvien joukossa Arabian Lawrence lienee kaikkien aikojen klassikko. T. E. Lawrencen historiallisesta hahmosta kertova kolmen tunnin ja 42 minuutin massiivinen järkäle on innoittanut muun muassa Akira Kurosawaa, Steven Spielbergiä, George Lucasia, Martin Scorsesea, Stanley Kubrickia sekä Christopher Nolania. Katsoin David Leanin magnum opuksen viimeksi 19-vuotiaana, eikä aavikon viehätys ole edelleenkään hälvennyt.

T. E. Lawrence oli brittiupseeri, joka vaikutti ensimmäisen maailmansodan arabikapinassa ottomaaneja vastaan. Hän sai aikanaan lähes myyttisen maineen noustessaan taistelukentällä arabien johtohahmoksi ja auttaessaan päihittämään turkkilaiset.

Vaikka Leanin filmi perustuu enimmäkseen tositapahtumiin, se on pohjimmiltaan kuitenkin vahvasti dramatisoitu näkemys, joka muovaa yksityiskohtia mieleisekseen. Se esimerkiksi hyödyntää komposiittihahmoja, sekoittaa sodan aikajanaa sekä harjoittaa varsin vapaata tulkintaa päähahmonsa persoonasta.

Elokuvassa Lawrence lähetetään tiedustelutehtävälle arvioimaan prinssi Faisalin, myöhemmän Irakin ensimmäisen kuninkaan, edellytyksiä kapinassaan turkkilaisia vastaan. Tavattuaan Faisalin Lawrence kuitenkin ryhtyy järjestämään tämän joukkojen avulla hyökkäystä ottomaanien hallitsemaa Akabaan. Vähitellen päähenkilöstä kasvaa kunnioitettu sotapäällikkö arabien parissa.

Arabian Lawrence on pohjapiirustus kaikille sitä jäljitelleille white saviour -tarinoille, joissa valkoinen länsimaalainen saapuu takapajuisen etnisen vähemmistöyhteisön avuksi. Filmi on tosin myös kriittinen tätä asetelmaa kohtaan. Sen huomio ohjautuu ensinnäkin brittien kolonialistisiin ja rasistisiin asenteisiin heidän taantumuksellisina pitämiään arabeja kohtaan. Surullisen kuuluisa Sykes-Picot-sopimus, joka vaikuttaa edelleen Lähi-Idän konfliktien pohjalla, näyttäytyy esimerkisi elokuvassa pahaenteisessä valossa. Toiseksi Lawrence itse paljastuu aavikkoheimoja johdattaessaan vähitellen megalomaanikoksi, jonka kunnianhimon kohteet ovat todellisuudessa muuta, kuin mitä häntä seuraavat ihmiset kaipaavat.

Leanin teos on kertomus ristiriitojen riivaamasta miehestä, joka egonsa vuoksi kääntää selkänsä ennen pitkää jaloille aatteilleen ja vieraantuu alun perin ihannoimastaan kulttuurista. Leffan alussa Lawrence esimerkiksi paheksuu tulevaa ystäväänsä, Sherif Alia, kun tämä murhaa toisen arabin. Myöhemmin sankari itse kuitenkin syyllistyy huomattavasti väkivaltaisempiin tekoihin.

Tarinan merkittävin käännekohta koetaan, kun turkkilaiset vangitsevat Lawrencen ja pahoinpitelevät hänet. Kohtaus implikoi hienovaraisesti, että päähahmo myös raiskataan. Tämän jälkeen hän muuttuu peruuttamattomasti.

Lawrence turhautuu viime kädessä siihen, ettei saa yhtenäistettyä aavikkokansoja haluamallaan tavalla. Tällöin hän näyttäytyy itse yhtälailla kolonialistina, joka haluaa taivuttaa muut noudattamaan omia länsimaisia ideaalejaan. Loppujen lopuksi hän hylkääkin arabi-identiteettinsä ja poistuu Lähi-Idästä brittiunivormussa. Viimeisessä kohtauksessa nähtävä moottoripyörä viittaa elokuvan alkuun, jossa päähenkilö kuolee onnettomuudessa. Se vihjaa, ettei hän koskaan löytänyt elämässään todellista rauhaa.

Toki leffa ei ole kolonialismin näkökulmasta tulkittuna täysin ongelmaton teos. Monet arabimaat kielsivät elokuvan esittämisen, sillä arabit kuvataan siinä varsin yksioikoisesti väkivaltaisena, brutaalina ja kehittymättömänä kansana, joka jakelee jäsenilleen kuolemantuomioita kuin karkkia penkkaripäivänä. Prinssi Faisal puolestaan esitetään aavikolla telttailevana heimopäällikkönä, vaikka todellisuudessa hän oli koulutettu kosmopoliitti, joka oli toiminut muun muassa kansanedustajana Turkin parlamentissa. Ruskeanaamaiseksi värjätty Alec Guinness on – näyttelijänlahjoistaan huolimatta – myös surkuhupaisan epäuskottava valinta Faisalin rooliin. Lisäksi Damaskoksen arabineuvosto hajoaa filmillä heti pikkumaisiin riitoihin, vaikka todellisuudessa neuvosto pysyi vallassa vuosia.

Arabian Lawrence on kuuluisa myös siitä, ettei järkälemäisessä elokuvassa nähdä ainuttakaan naista. Lawrencea itseään on toisaalta usein tulkittu homoseksuaaliksi ja hänen ystävyyttään Sherif Aliin romanttissävytteiseksi. Pääosatähti Peter O’Toole on myös jakanut näkemyksen.

O’Toolen roolisuoritus on yksi elokuvahistorian ylistetyimpiä. Näyttelijä välittääkin katsojalle täydellisesti hahmon vastakohtaisen luonteen. Lawrence on valkokankaalla samaan aikaan suuruudenhullu, karismaattinen ja maaninen mutta silti samaan aikaan herkkä, unelmoiva sekä hieman eksynyt.

Kaikkein vaikuttavinta leffassa ovat sen upea kuvaus sekä uskomattomat joukkokohtaukset. Super Panavision -teknologialla vangitut aavikkomaisemat levittäytyvät katsojan silmien edessä majesteettisina. Elokuvan kuuluisin hetki on tietysti ikimuistoinen leikkaus sammuksiin puhallettavasta tulitikusta erämaan auringonnousuun. Muihin hätkähdyttäviin otoksiin kuuluvat muun muassa Lawrencen ja kumppanien saapuminen Wadi Rumin jättiläismäiseen leiriin sekä ällistyttävä ratsujoukkojen hyökkäys Akaban kaupunkiin. Molemmissa tapauksissa on suorastaan käsittämätöntä, kuinka niin monumentaalisia kohtauksia on saatu aikaan ilman ainuttakaan tietokone-efektiä.

Yökohtaukset eivät tosin ole kestäneet yhtälailla aikaa. Niistä nimittäin huomaa, kuten monien aikakautensa filmeissä, että ne on kuvattu päivällä. Tekoveri näyttää samoin epäaidolta Lawrencen haavoittuessa.

Elokuvan soundtrackia ei toisaalta sovi jättää kehumatta. Maurice Jarren ikoninen musiikkiraita kohoaa nimittäin yhtä valloittavan suureelliseksi kuin itse filmikin. Leffa muun muassa alkaa röyhkeästi yli neljä minuuttia kestävällä mustalla ruudulla, jossa kuullaan Jarren sovitus The Voice of the Guns -sotilasmarssista.

Yhdeksi onnistuneimmaksi puoleksi Arabian Lawrencessa osoittautuu lisäksi sen rytmitys. Tarina etenee jatkuvasti sopivan pituisissa segmenteissä laahaamatta hetkeäkään. Tämän ansiosta elokuva tuntuu huomattavasti huikaisevaa kestoaan lyhyemmältä.

Leanin suuruudenhullu eepos on kuin itse autiomaa: valtava, kunnioitusta herättävä ja lohduton. Arabian Lawrencessa yhdistyvätkin menestyksekkäästi sekä mukaansatempaava seikkailullisuus että katkeransuloinen tragedia. On helppo ymmärtää, miksi filmi on inspiroinut myöhempiä visionäärejä. Ei tarvitse katsoa kuin Avatar tai Dyynit nähdäkseen sen lähtemättömän vaikutuksen moderniin elokuvaviihteeseen.