Dyyni: Osa kaksi

Denis Villeneuve on sementoinut maineensa yhtenä nyky-Hollywoodin kyvykkäimmistä ohjaajista. Asian teki selväksi viimeistään Dyyni: Osa yksi, joka sisältönsä ohuudesta huolimatta onnistui tekemään paatoksellisesta pönötyksestä vetoavaa. Dyyni: Osa kahdelta, joka sovittaa Frank Herbertin klassikko-scifi-romaanin jälkimmäisen puoliskon, on lupa odottaa jo vahvempaa tarinallista kunnianhimoa. Sitä elokuva myös toimittaa, vaikka hahmojen hajaraajoin patsastelu, hidastettu dramaattinen marssiminen sekä Hans Zimmerin tavaramerkkitorvitöräytykset alkavat livetä mahtipontisuudessaan tahattoman koomisen puolelle.

Dyyni 2: Tanssii fremenien kanssa kuvaa, miten Paul Atreideksesta, tuosta Linnunradan Arabian Lawrencesta, nousee aavikkokansan messias. Tämän puolen Herbertin alkuperäisteoksesta Villeneuve sovittaa erinomaisesti. Jo lähtökohtaisesti valittu-tarinana Dyyni on monia jäljittelijöitään kiinnostavampi, sillä koko Lisan al Gaib -profetia on pohjimmiltaan Bene Gesserit -sisarkunnan poliittista masinointia. Elokuvaversiointi myös alleviivaa lähdemateriaaliaan enemmän sitä, ettei Paulin kohoaminen uskonnolliseksi johtohahmoksi tarkoita välttämättä hyvää. Kirjasarjassahan kyseinen sanoma korostuu vasta jatko-osassa Dyynin Messiaassa, vaikka jo ensimmäinen romaani siihen vihjaakin.

Filmi muokkaa kirjan tarinaa parilla ovelalla tavalla. Ensinnäkin fremenit ovat leffassa jakautuneet sekulaarisempiin pohjoisen sekä fundamentalistisempiin etelän fremeneihin. Paulin rakastaja Chani, joka romaanissa jäi varsin yksiulotteiseksi hahmoksi, puolestaan saa lihaa luidensa ympärille. Hänestä nimittäin kehittyy kriittinen ääni miehensä uskonnolliselle kannatukselle. Näin elokuvassa Paulin nousu profeetaksi näyttäytyy paljon kaksijakoisemmassa valossa.

Dyynin jatko-osan toimintakohtaukset ovat edelleen komeita. Trailerit tosin ovat paljastaneet ärsyttävästi mehukkaimmat hetket leffan loppuhuipennuksesta. Jännittävimmäksi kohtaukseksi muodostuu yllättäen Paulin koetus, jossa hänen täytyy ratsastaa hiekkamadolla tullakseen hyväksytyksi fremenien keskuuteen. Jättimäinen matojen arkkivaari on estradille saapuessaan melkoinen ilmestys.

Oman mausteensa Dyyni: Osa kahteen tuovat sen ottamat vaikutteet islamista ja arabiperinteestä. Näitä on tosin kevennetty jonkin verran Herbertin näkemyksestä: esimerkiksi tietyt arabiankieliset vuorosanat on muutettu filmiä varten keksitylle fremen-kielelle ja jihadin sijaan puhutaan ainoastaan pyhästä sodasta. Silti on piristävää nähdä ison rahan blockbuster-kassamagneetin viittaavan näin paljon kulttuuriin, joka tavallisesti on Hollywoodissa marginalisoitu. Nämä vaikutteet ovat myös leffan soundtrackin parasta antia.

Mainiot näyttelijäsuoritukset siivittävät elokuvaa. Timothée Chalamet vakuuttaa nuorena päähenkilönä, joka osoittautuu avainhetkillä pelottavankin kylmääväksi kansankiihottajaksi. Zendaya puolestaan on erinomaisen luonteva Pauliin rakastuvana mutta skeptisenä Chanina ja muodostaa filmin sydämen. Sivuosissa Rebecca Ferguson tekee vaikutuksen poikaansa pelinappulana käyttävänä kylmän laskelmoivana Jessica-äitinä, kun taas Javier Bardem loistaa uskonkiihkossaan fremen-päällikkö Stilgarina. Christopher Walkenin kyvyt tosin hukataan mitäänsanomattoman keisarin roolissa kuin myös Dave Bautista raivotautisena Rabban Harkonnenina.

Kuten Blade Runner 2049:ssä ja Dyyni: Osa yhdessä, myös kakkos-Dyynissä leffan heikkoudeksi muodostuvat sen koomiset pahikset. Stellan Skarsgårdin sairaalloisen ylipainoinen, kähisevä ja sadistinen Vladimir Harkonnen on edelleen huvittavan alleviivattu antagonisti eikä yhtä soittoa karjuvaa Rabbania voi ottaa sen vakavammin. Austin Butlerin esittämä keisarikandidaatti Feyd-Rautha Harkonnen puolestaan jatkaa samaa yksiulotteista linjaa psykoottisena sadistina. Harkonnenien planeetta, Giedi Prime, taas kuvataan kirjaimellisen mustavalkoisena avaruusnatsivaltakuntana, jotta yleisö varmasti ymmärtää, ketkä ovat tarinan konnat.

Elokuvan tarina toimii toisaalta varoituksena siitä, kuinka helposti autoritaarisuuden tielle on suistua. Filmi tekee selväksi, että Atreideksien ja Harkonnenien välillä on hyvin vähän eroa, vaikka ensimmäiset ovat näennäisesti kertomuksen hyviksiä. Itse asiassa Paul ja Jessica paljastuvat Vladimir Harkonnenin jälkikasvuksi ja toteavat, että selvitäkseen “heistä täytyy tulla Harkonneneja”. Kysymys herääkin, onko Paul pitkällä tähtäimellä yhtään vähemmän sadistinen hallitsija kuin vastinparinsa Feyd-Rautha.

Vaikka Dyyni: Osa kaksi on pituudeltaan kaksi tuntia 46 minuuttia, leffasovitus menettää silti tiivistyksen myötä väistämättä osan alkuperäisteoksen nyansseista sekä tapahtumia selittävistä yksityiskohdista. Elokuvasta ei esimerkiksi käy ilmi, miksi eteläinen pallonpuolisko pysyi pimennossa Harkonneneilta, mikä oli yhteys hiekkamatoliemen ja rohdon välillä, miten elämän vesi avasi Bene Gesseritien ylisukupolvisen muistin sekä miten Paulin ennustajanlahjat olivat ennemmin geneettisesti jalostettuja ja rohdolla terästettyjä todennäköisyyslaskentakykyjä kuin varsinaista ennustamista.

Harmillisesti filmi sivuuttaa myös lähes kokonaan romaanin ekologisen sanoman. Alkuperäisteoksessa tärkeä Liet-Kynesin planetologihahmo ei esiinny Osan yksi jäljiltä valkokankaalla enää lainkaan. Samoin fremenien suunnitelma muovata Arrakiksesta vehreä paratiisi jää sivumaininnan tasolle, vaikka lähdemateriaalissa se oli heidän tärkein motivaattorinsa. Näistä aineksista olisi saanut irti paljon ajankohtaista tematiikkaa ilmastonmuutokseen liittyen, minkä ohittaminen tuntuu hukatulta mahdollisuudelta.

Dyyni: Osa yhden -arvostelussani toivoin, että elokuvasarja löytäisi komean ulkokuoren lisäksi myös todellista sanottavaa. Siinä jatko-osa myös onnistuu. Siitä voi puolestaan olla montaa mieltä, kuinka paljon lisäarvoa kaksi megapitkää filmiä tuottavat Herbertin romaaniin nähden. Villeneuven tulkinta on visuaalisesti näyttävä mutta kirjauskollisuudessaan varsin varovainen.