70-lukulaista nostalgiaa huokuva Alexander Paynen The Holdovers kisaa parhaan elokuvan Oscarin ehdokkuudesta sekoittaen keskenään kasvudraamaa, buddy-komediaa sekä jouluelokuvaa. Erinomaisen Paul Giamattin näyttelemä antiikin kirjallisuuden professori Hunham sekä hänen kuriton oppilaansa, Dominic Sessan esittämä Angus, joutuvat jäämään Bartonin sisäoppilaitokseen joululoman ylitse. Loman aikana toraileva parivaljakko oppii tietysti pitämään toisistaan.
The Holdoversin sydän ovat sen hahmot. Professori Hunham on katkeroitunut ja masentunut mies, joka on rajannut elämänpiirinsä tiukasti sisäoppilaitoksen porttien sisälle eikä kehollisten hajuongelmiensa vuoksi uskalla edes lähestyä kauniimpaa sukupuolta. Toisaalta hän pitää johtoportaan painostuksenkin edessä kiinni tiukasti lahjomattomista opetusperiaatteistaan ja haluaa pohjimmiltaan nuorille hyvää. Angus taas vaikuttaa aluksi kultalusikka suussa syntyneeltä rikkaalta nulikalta, joka paljastuu kuitenkin vähitellen ensivaikutelmaansa älykkäämmäksi, empaattisemmaksi sekä kovia kokeneemmaksi.
Professorin ja oppilaan ohella kolmannen keskeisen henkilön filmissä muodostaa poikansa Vietnamin sodassa menettänyt oppilaitoksen musta kokki, Mary. Harmillisesti hän jää väistämättä enemmän sivuosaan kuin Hunham ja Angus sekä hänen hahmokaarensa puolittaiseksi.
The Holdovers ei ainoastaan sijoita tarinaansa 70-luvulle vaan jäljittelee monella tapaa 70-luvun esikuviaan. Digitaalisesti kuvattu elokuva on esimerkiksi saatu jälkiprosessoinnissa muistuttamaan seepiasävyistä filmiä kuvan pieniä virheitä myöten. Myös se sydämellinen lähestymistapa, jolla älykäs lämminhenkinen melankolinen henkilöhahmodraama on rakennettu, huokuu tuon vuosikymmenen Hollywoodia. Paynen ohjenuora tiimilleen olikin suhtautua leffaan kuin he itse kuvaisivat sitä 70-luvulla.
Kunnianosoituksen tekeminen on kuitenkin siitä haastava laji, että siinä on vaara sortua onttoon nostalgisointiin oman äänen löytämisen sijaan. The Holdovers ei lankea tyystin tähän ansaan. Sen The Breakfast Clubia sekä Kuolleiden runoilijoiden seuraa sekoittava tarina tuntuu silti turhan tutulta.
Hunhamin sekä Anguksen epätodennäköisen ystävyyden kehittyminen on puhkikulunut filmiklisee, jonka jokainen käänne ja emotionaalinen huippu tuntuu läpeensä kalutulta. Esimerkiksi samanlainen aikuisen ja teinin vastahakoisesti alkava, vähitellen keskinäiseksi kunnioitukseksi muodostuva suhde nähtiin lähes sellaisenaan Kenneth Lonerganin loisteliaassa Manchester by the Seassa.
Yllätyksettömyydestään huolimatta Paynen leffa välttää pullantuoksuisten hyvän mielen elokuvien sentimentalismin toisin kuin esimerkiksi toinen epätodennäköisestä ystävyydestä kertova filmi, ranskalainen Koskemattomat. The Holdoversin humaanius tuntuu aidommalta, sillä se on pohjimmiltaan kipeämpää. Leffan rikkinäiset hahmot auttavat toisiaan pääsemään yli surusta, masennuksesta ja yksinäisyydestä, mutta lopputulos ei ole pelkkää mieltä lämmittävää happy endiä. Matkalla viinaa kuluu ja lääkkeitä vedetään.
Tarinan pinnan alta paistaa yhteiskunnallinen kommentääri, joka koskettaa myös nykypäivää. Elokuvassa hahmojen välillä vallitseekin huomattavia eriarvoisuuksia muun muassa varakkuudesta, ihonväristä sekä perhetaustasta juontuen.
En yhdy varauksetta The Holdoversille vuodatettuihin ylisanoihin. Paynen filmi on kieltämättä taidolla rakennettu draamakomedia, jonka henkilöhahmoissa on syvyyttä. Sen sisällön kaavamaisuus tekee kuitenkin kokemuksesta liian arvattavan. Yritys on hyvä, mutta kaikkien aikojen parhaan jouluelokuvan titteli jää yhä Die Hardille.
Kommentit
Lähetä kommentti