Steven Spielberg on tuskin koskaan pannut ohjaajanurallaan paremmaksi kuin vuoden 1993 Schindlerin listan kohdalla. Leffan suurin saavutus on siinä, että se loi suurelle yleisölle kouriintuntuvan mielikuvan siitä, mitä holokausti sen kokeneille todella tarkoitti. Sen kuvaus juutalaisten ahdingosta natsien ghetoissa sekä keskitysleireillä on porautunut pysyvästi populaarikulttuurin alitajuntaan.
Schindlerin listan ohjaus onkin mestarillista. Filmi kuljettaa vaivattomasti rinta rinnan tarinaa sekä Oskar Schindlerin moraalisesta havahtumisesta että juutalaisvainoista. Sen väkivallassa karmivinta on sitä ympäröivä kasuaali välinpitämättömyys, tekojen julma satunnaisuus sekä kaiken kattavan epäinhimillisyyden arkipäiväisyys.
Kolme tuntia ja 15 minuuttia on tuhti pituus elokuvalle, mutta aihe on sen luonteinen, että se vaatii huolellisen kuvauksen. Silti leffa ei missään vaiheessa tiristä turhan päiten kyyneliä, äidy manipulatiiviseksi tai ylly ylisentimentaaliseksi.
Filmin vahvakontrastinen mustavalkoisuus on upean näköistä. Siinä on havaittavissa myös film noir -vaikutteita hahmojen asettuessa silueteiksi kameraa vasten sekä tummien varjojen langetessa heidän kasvoilleen. John Williamsin säveltämä musiikkiraita on puolestaan muodostunut jo runsaan 30 vuoden aikana niin kuolemattomaksi, että moni tunnistaa sen irrallaan elokuvastakin.
Näin Schindlerin listan nyt kolmatta kertaa, noin 15 vuotta sitten viime katsomisen. Leffassa kiinnostavinta uusintakatselulla oli huomata, mitä kaikkea se sanoo rahan vallasta suhteessa ihmiselämän arvoon.
Liam Neeson esittää uransa huippuroolissa Oskar Schindleriä, joka on tarinan alussa opportunistinen liikemies. Hän loistaa ennemmin verkostoitumisessa ja ihmisten miellyttämisessä kuin varsinaisissa liiketoimissa mutta tunnistaa sodassa elämänsä tilaisuuden sekä juutalaisissa rahallisen hyödyn halpana työvoimana.
Aluksi suurin syy, miksi Schindler ei halua tapattaa juutalaisia, on siinä, että tuottavien työntekijöiden tappaminen on huonoa bisnestä. Elokuvan edetessä kylmä kapitalisti joutuu kuitenkin vähitellen kohtaamaan hyväksikäyttönsä inhimillisen hinnan – jotain mitä esimerkiksi nykypäivän ilmastorikollisten kohdalla voi vain toivoa.
Leffan lopussa ihmishengelle asetetaan kirjaimellisesti rahallinen arvo. Elokuvan koskettavimmassa kohtauksessa Schindler katuu ymmärtäessään, ettei ole suostunut tuota summaa aina pulittamaan, vaikka varaa olisi ollut. Hän on sivuuttanut monta kertaa tilaisuuden pelastaa ihmisiä kuolemalta ja käyttänyt rikkauksiaan sen sijaan henkilökohtaiseen hyvään aina turhamaisuuteen asti.
Schindlerin rikos on kuitenkin pohjimmiltaan sama kuin meidän nykypäivän elokuvakatsojien. Tykkäämme esimerkiksi mieluummin nauttia Euroviisuista rauhassa kuin mietiskellä meneillään olevaa kansanmurhaa. Samoin ostamme mieluummin ylijäämärahoillamme itsellemme jotain kivaa kuin säästämme muutaman tonnin hankkiaksemme vaikkapa malariaverkkoja Afrikkaan, mikä on laskennallisesti halvin tapa pelastaa henkiä. Harva tunnustaa itselleen, että ilman holokaustiakin oman välinpitämättömyyden hinta maksetaan ihmiselämissä.
Filmi muovaa myös sinällään yksiulotteisesta ihmishirviömäisestä pahiksestaan tavallista kiinnostavamman tapauksen. Tästä tietysti suuri kiitos kuuluu Ralph Fiennesille, joka tekee keskitysleirin säälimättömänä johtajana, Amon Göthinä, niin ikään uransa parhaan roolisuorituksen.
Göth tiedostaa jollain tasolla, että juutalaiset ovat ihmisiä siinä missä hänkin. Siksi hän ei esimerkiksi voi kohdata tunteitaan palvelijaansa, Helen Hirschiä, kohtaan, sillä se paljastaisi hänen omien tekojensa hirvittävyyyden. Hän on ajautunut liian syvälle kansallissosialismin ruokkimaan systeemiseen sadismiin, joka juopottelun ohella on kenties itsessään jonkinlainen pakokeino sodan keskellä.
Kammottavinta on, miten Schindler toteaa, että rauhan aikana Göth olisi ihan erilainen henkilö: mukava veijarimainen seuramies. Göthejä liikkuukin myös nykyään keskuudessamme. Heitä löytääkseen ei tarvitse kuin lukea Twitterin öyhöosaston ulostuloja Palestiinan tilanteesta.
Jos Schindlerin lista jostain kärsii, niin englannin puhuminen saksalaisaksentilla tuntuu väistämättä aluksi hiukan hölmöltä. Siihen tosin tottuu filmin edetessä. Toiseksi, kuten yleinen kritiikki kuuluu, saksalaisen herrarodun näkökulma näyttäytyy leffassa jopa vahvempana kuin itse juutalaisten. Ben Kingsleyn esittämää kirjanpitäjää, Itzhak Sterniä, lukuun ottamatta he jäävät nimittäin henkilöinä etäisiksi.
Olin varautunut siihen, että nähtyäni lukuisia juutalaisvainoista kertovia elokuvia, kuten Judgement at Nurembergin, Shoahin, Pianistin, Parhaan ystäväni Anne Frankin sekä The Zone of Interestin, Schindlerin lista olisi menettänyt vuosien myötä tehoaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan filmi puolustaa edelleen paikkaansa kaikkien aikojen holokaustikuvauksena. Erityisesti leffan sykähdyttävä lopetus ravistelee katsojan kansanmurhan epäinhimillisyyteen sekä sen aina vaatimaan sivustakatsojien passiivisuuteen, joka on miltei yhtä tuomittavaa kuin aktiivinen osallistuminen. Spielbergin voimannäyte on jälleen ajankohtaisempi kuin aikoihin.
Kommentit
Lähetä kommentti