Kriitikot ja katsojat ovat olleet harvinaisen yksimielisiä siitä, että The Bearin kolmas kausi on Christopher Storerin menestyskokkisarjan heikoin kausi. Asia ei ole kuitenkaan yksioikoinen. Kolmas tuotantokausi sisältää nimittäin myös show’n parhaita yksittäisiä jaksoja.
Viime vuosina moni tv-sarja on tehnyt heikkoja valintoja kausiensa pätkimisen suhteen. House of the Dragon jätti muuten onnistuneen kakkoskautensa roikkumaan ilmaan pitkän pohjustamisen päätteeksi, ilmeisesti budjettisyistä. The Last of Usin vaivaiseen seitsemään jaksoon typistetty toinen tuleminen puolestaan katkaisi menonsa raivostuttavan kömpelöön cliffhangeriin. Netflix taas jakoi Squid Gamen jatkon keinotekoisesti kahtia toiseen ja kolmanteen tuotantokauteen katsojatilausten maksimoimiseksi. The Bearin kolmas ja neljäs tuotantokausi kuvattiin niin ikään yhteen putkeen, minkä vuoksi ensimmäinen osa tuntuu yksinään tyngältä ja turhauttavalta.
Kolmannella kaudellaan The Bear on kuitenkin kokeellisimmillaan. Esimerkiksi ensimmäinen episodi, Tomorrow, on suorastaan hypnoottinen tunnelmapala. Se loikkii takaumiin ja assosiaatioihin yhtenä surumielisenä kokkausmontaasina samalla, kun Nine Inch Nailsin Together-kappale soi heltymättömästi taustalla. Jakso on suorastaan röyhkeä aloitus, enkä voinut olla rakastamatta sitä.
Jo toisessa jaksossa Carmen ja Richie ottavat puolestaan niin kovasti yhteen, että fuck-laskuri pyörähtää myräkässä ympäri. Konflikti ei ole enää pelkkää leikkiä, sillä on pienoinen ihme, etteivät miehet päädy käsirysyyn.
The Bear onkin sarjana ajautunut jo kauas komediajuuristaan. Kauden tunnelma on kokonaisuutena suorastaan melankolinen. Yritykset paikata huumorin puutetta johtavat epätasaisuuteen. Tällä kertaa mukana on jopa sarjan ensimmäinen aidosti huono jakso, viides episodi Children. Se sisältää muun muassa John Cenan päälleliimatun cameo-roolin, ja keskittyy aivan liikaa Fak-veljesten ympärille. Fak-veljeksillä on ylipäänsä kaudella aivan liian suuri osa, sillä he ovat hahmoina väkinäisen epähauskoja ja paperinohuita.
Välillä kausi myös polkee paikoillaan. Jaksojen päätteeksi saattaa tuntua siltä, että absoluuttisen mitään ei tapahtunut. Näin on etenkin episodien 4 (Violet), 7 (Legacy) ja 9 (Apologies) kohdalla.
Toisaalta kauden onnistuneimmat jaksot ovat sitä vastoin erinomaisia. Ne keskittyvät kapeaan joukkoon hahmoja. Esimerkiksi kuudes jakso Napkins kietoutuu kokonaan Tinan ympärille. Se näyttää takaumassa hänen kamppailunsa työnhaun kanssa, kunnes hän löytää paikkansa Michaelin ravintolasta. Keski-ikäisen mustan naisen työttömyysponnistelut ovat aiheena sellainen, jota ei televisiodraamoissa juuri käsitellä.
Tällaisessa arkisessa draamassa The Bear on parhaimmillaan. Toisessa loistavassa episodissa, Ice Chipsissä, Natalie ja hänen äitinsä käyvät läpi kivuliasta suhdettaan. Sen lisäksi, että jakso on jälleen Jamie Lee Curtisin voimannäyte, se on kerrankin uskottava fiktiivinen kuvaus synnytyksestä. Ponnistus ei olekaan Hollywood-normien mukaisesti ohi kahdessa minuutissa!
Kausi jatkaa teemoiltaan edeltävien viitoittamaa linjaa. Se asettaa vastakkain inhimillisyyden sekä toksisen suorituskeskeisen menestyksen tavoittelun. Napkins ja Ice Chips ovat tarinoita nimenomaan ihmiskohtaamisten merkityksestä. The Bear -ravintolan karmiva ilmapiiri, jossa Carmen ruoskii muita joustamattoman “non-negotiables”-listansa varassa, muodostaa niille kontrastin. Joka päivä kokonaan vaihtuva menu olisi tosin tosimaailmassa sen luokan järjenvastainen logistinen painajainen, että sitä on vaikea ottaa ideana todesta.
Teemojen vastakkainasettelu kulminoituu Forever-finaalijaksossa, jossa joukko huippukokkeja istuu saman pöydän ääreen. Siinä missä muut keittiömestarit ylistävät toisilleen työyhteisön ja muille ihmisille tekemisen merkitystä, Carmen on fiksatoitunut entiseen esimieheensä, joka on tehnyt hänestä ihmisraunion.
Päähenkilön perfektionismin taustalla on aina ollu halu näyttää Joel McHalen esittämälle kiusaajamulkvistille. Kun Carmen kuitenkin vihdoin kohtaa nemesiksensä, tämä toteaa: “You got excellent. It worked.” Menestyksen hintana oli vain ihmisyyden ja mielenterveyden menetys.
Jakson alussa eräs toinen Carmenin mentoreista antaa täysin päinvastaisen oppitunnin. Hänen mukaansa kokkina toimiminen on pohjimmiltaan ihmisistä huolta pitämistä. Kokkina vähä vähältä kehittyminen on puolestaan itsestään huolta pitämistä. Nämä opetukset Carmen on jo täysin unohtanut.
Sydney puolestaan on ajautunut finaalissa ylitsepääsemättömään umpikujaan. Hän ei halua hylätä työyhteisöään, jonka jäsenistä on kasvanut hänelle rakkaita. Hän ei silti halua myöskään jatkaa Carmenin management by perkele -johtamistyylin alaisuudessa.
Kaikesta tästä huolimatta kauden päätteeksi tuntuu, ettei sarjan tarina ole edistynyt juuri lainkaan. Carmen ei ole vieläkään ottanut yhteyttä luotaan ajamaansa Claireen, jonka perään hän edelleen märehtii. Sydney taas jahkailee yhä osakassopimuksen allekirjoittamisen kanssa. Kuviot ovat samassa pisteessä kuin kymmenen jaksoa sitten.
Pahimmillaan onkin vaikea välttää vaikutelmaa siitä, että Christopher Storerilla tiimeineen on noussut show’n menestys hattuun. Kokeellisuus ja viipyilevyys saavat aikaan myös positiivisia asioita, mutta kolmannella kaudellaan The Bearilla on taipumus eksyä omaan takamukseensa. Huippuhetkinään sarja on edelleen television kärkeä, mutta ennen niin maistuva keitos on laimentunut tuntuvasti.
Kommentit
Lähetä kommentti