Neljännellä tuotantokaudellaan The Sopranos todisti, etteivät sarjaa kohtaan esitetyt ylitsevuotavat kehut ole lainkaan liioiteltuja. Viides luku newjerseyläisen mafiaperheen kronikoita jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla vakuuttavalla linjalla tarjoten tähän mennessä tasalaatuisimmat 13 jaksoa Tony Sopranon ja hänen lähipiirinsä edesottamuksia.
Tonyn ja Carmelan asumuseroon päättyneen neljännen kauden jälkeen show ottaa luonnollisen kehityssuunnan ja nostaa teemakseen sen, miten jokainen ihminen on elämässään loppujen lopuksi yksin. Muun muassa Tonyn erillisyyttä muista ihmisistä korostetaan yksinasumisen ohella sillä, miten hän joutuu painimaan päällikön vastuunsa ja asemansa parissa. Vaikeita päätöksiä hänelle aiheuttavat muun muassa vankilasta vapautuvat vanhan koulukunnan mafioso Feech La Manna sekä erityisesti kaidalle tielle pyrkivä serkku, Steve Buscemin sympaattisesti näyttelemä Tony Blundetto.
Pomon osaksi lankeava eristäytyneisyys selkenee myös Tonylle itselleen, kun hän tajuaa, että entiset kaverit suhtautuvat häneen nykyään johtajana, jonka vitseillekin nauretaan enää vain pelosta ja mielistelynhalusta. Tältä osin The Sopranosin viides kausi muistuttaa paljon Buffy, vampyyrintappajan seitsemättä kautta, jossa päähenkilö myös taistelee johtajan paineen alaisena.
Itsenäisyyden ongelmat valkenevat puolestaan Carmelalle, kun hän havaitsee menettäneensä otteensa pojastaan Anthonysta, joka ei osoita enää minkäänlaista kunnioitusta äitinsä auktoriteettia kohtaan. Lisäksi hänen mieltään varjostaa myös ymmärrys siitä, ettei hänelle jää enää ketään jäljelle, kun perheen nuorimmainen lopulta varttuu ja muuttaa pois. Yksittäinen kohtaus, jossa Carmela kuvittelee näkevänsä Anthonyn lapsena ajamassa kolmipyöräisellä, tiivistääkin tyhjentävästi hahmon tunteet. Hänen kykyään pärjätä ilman Tonyn apua puolestaan koetttelee kauden alussa perheen talon pihalle harhautuva karhu – joka toisaalta saattaa olla Tonyn itsensä vertauskuva.
Tonyn ja Carmelan yhteenpalaaminen kauden loppupuolella on puolestaan liki täydellistä hahmokäsikirjoitusta. Molemmat heistä yrittävät löytää uutta kumppania särkyneen avioliiton ulkopuolelta: Tony vokottelee kauden ensimmäisessä jaksossa tohtori Melfiä, kun taas Carmela päätyy suhteeseen Anthonyn opinto-ohjaajan kanssa. Kumpikin kokee silti pettymyksen joutuessaan ihastuksen kohteensa torjumaksi ja arvostelemaksi. Siitä huolimatta, että parin keskinäinen suhde on monella tapaa rikkinäinen, he ovat lopulta valmiita yrittämään yhdessä uudelleen, koska jopa kivikkoinen eläminen tutun kumppanin rinnalla on parempi kuin jäädä yksin oman epämiellyttävän itsensä kanssa. Sarjan keskeisenä teemana hahmot ovat edelleen tyystin kykenemättömiä muutokseen ja ihmisenä kasvamiseen.
Orpoon tilanteeseen ajautuu hahmoista myös Adriana, joka FBI:n vasikkana alkaa nähdä itsensä ulkopuolisena läheisilleen ja joutuu taistelemaan petturuutensa aiheuttamien omatunnontuskien kanssa. Naisen tarinankaari kohoaa kuin varkain koko kauden kiinnostavimmaksi aina kylmäävää lopetustaan myöten. Sen päättävästä episodista, Long Term Parkingista, muodostuukin liioittelematta eräs show'n tähän mennessä terävimmin kirjoitetuista jaksoista.
Siitä huolimatta, että Adriana esitetään luonteeltaan naiivin yksinkertaisena, häntä kohtaan tuntee silti väistämättä myötuntoa. Pohjimmiltaan hänen kohtalokkaaksi taipumuksekseen osoittautuu nimittäin uskoa ihmisistä, kuten häneen julmasti kiukkuaan purkavasta sulhasestaan, Christopherista, ainoastaan hyvää. Tämän ansiosta Long Term Parkingin lopun hätkähdyttävä katsojan ja hahmon vedätys nousee epäreiluudessaan erääksi show'n ehdottomista huippuhetkistä.
Omillaan selvitymisen pelkoihin ja vaikeuksiin törmäävät niin ikään Christopher, Tony Blundetto sekä Junior-setä. Christopher ajautuu ensinnäkin jaksossa Irregural Around the Margins hallitsemattomaan syöksykierteeseen kuvitellessaan Adrianan pettäneen häntä Tonyn kanssa. Episodissa Cold Cuts selviää lisäksi, että hän hautoo katkeria muistoja lapuudestaan siitä, miten molemmat Tonyt kiusasivat ja syrjivät häntä, ja että hän pelkää tämän toistuvan Blundetton vapauduttua. Blundetto pyrkii puolestaan pitämään itsensä lainkuuliaisilla laduilla, mutta lopulta rikolliset houkutukset ajavat rehellisen elämän haasteiden ylitse. Juniorille sen sijaan hankaluuksia tuottaa kotiarestin aikaansaama eristäytyneisyys sekä tieto siitä, että hänen täytyy elää vanhuutensa tuomiotaan odottavana kriminaalina.
The Sopranos käsittelee viidennellä kaudellaan yksin jäämisen rinnalla myös kontrollin menettämisen pelkoa. Tätä teemaa tutkitaan lähinnä Tonyn ja Janicen kautta, jotka molemmat Sopranon perheen temperamenttisina edustajina raivostuvat stressaantuessaan siitä huomiosta, etteivät he olekaan oman elämänsä hallitsijoita. Tohtori Melfi jopa epäilee, että tämä ahdistus saattaa Tonyn kohdalla aiheuttaa hänen paniikkikohtauksensa, koska "masennus voi olla sisäänpäin kääntynyttä raivoa".
Cold Cuts -jakson lopetuksessa Tonyn pelkoja korostetaankin nerokkaasti, kun hän kateellisena yllyttää vihanhillintää oppinen Janicen tulistumaan hänelle silmittömästi ja marssii pois paikalta tyytyväisenä saavutukseensa. Samalla, kun hän riistää siskoltaan itsekontrollin, hän osoittaa myös itselleen pystyvänsä dominoimaan tätä ja vahvistaa siten illuusiota vallasta ympäristöönsä.
Erillisyyden teemaan viides kausi liittää myös ihmisen tarpeen nostaa omat murheensa jalustalle muiden kokemien vaikeuksien yläpuolelle. Esimerkiksi Tony, joka koko sarjan ajan on peräänkuuluttanut Gary Cooperin kaltaista hiljaista vahvaa tyyppiä, hyökkää Long Term Parkingin lopussa kohtaloaan voivottelevan Christopherin kimppuun huutaen: "Vai että sinun kipusi? Luuletko, että olet yksin tämän kanssa?" Hän ei kuitenkaan ole millään tavalla kykeneväinen tunnistamaan omaa itsesäälissä rypemistään.
Kiinnostavimmaksi Sopranosin viidennen kauden jaksoksi paljastuu sen yhdestoista episodi, The Test Dream, joka sisältää noin kahdenkymmenen minuutin mittaisen symboliikantäytteisen unisekvenssin. Unessa Tonylle valkenee hitaasti toisen kauden lopetusta heijastellen, että hänen täytyy tappaa serkkunsa, joka uhkaa aiheutta mafiaperheiden välisen sodan. Tärkeimmäksi sanomaksi The Test Dreamissa nostetaan kuitenkin se, miten Tonylla olisi ollut potentiaalia elämässään ryhtyä mihin tahansa, mutta hän päätyi silti mafiapomoksi – rooliin, johon hän tuskin koskaan voi täysin sopeutua.
Jaksona The Test Dream muistuttaa hyvin paljon Buffyn unihappotrippiä, Restlessiä, muttei aivan yllä sen tasolle ohjauksensa tyylikkyydessä. Siitä huolimatta mukana on monta varsin näppärää vertauskuvaa, kuten useat neljättä seinää rikkovat viittaukset siihen, miten Tony on todellisuudessa päähenkilö omassa televisio-ohjelmassaan. Kaikkein selkeimpänä näistä painuu mieleen kohtaus, jossa Tony ja Carmela katselevat televisiota, jossa he näkevät itsensä. Tämä alleviivaa ovelasti sitä, että The Sopranosia seuratessaan katsoja on tosi asiassa kiinnostunut tuijottamaan ihmisiä, jotka rikollisista taipumuksistaan huolimatta ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin hän itse.
Loppujen lopuksi viides kausi sisältää vain yhden tavallista keskinkertaisemman jakson, joka edistää kokonaisuutta hyvin vähän. Vaikka In Camelot -episodissa tutkitaan pitkästä aikaa Tonyn suhdetta vanhempiinsa ja vaikka se sisältää varsin hupaisan Christopheriin liittyvän tarinankaaren, sen varsinainen pääjuoni, jossa mafiapomo kohtaa isänsä entisen rakastajan, tuntuu silti liian irralliselta kauden muihin tapahtumiin nähden.
Episodin kantavaksi ideaksi nousee se, että Tony haluaa suojella mielikuvaansa isästään ihailtavana henkilönä ja leimaa äitinsä siten syntipukiksi kaikille perheensä kokemille ongelmille. Tony nimittäin näkee tiedostamattaan heidän suhteessaan paljon samaa kuin omassa suhteessaan Carmelaan. Tästä sinänsä mielenkiintoisesta hahmotutkiskelusta huolimatta muut juonilangat syrjään asettavan jakson sijoittelu keskelle kautta luo kerrontaan jälleen harmillista paikoillaan polkemisen tunnetta.
Viidennen kauden terävin kärki sijoittuu selkeästi sen loppupään jaksoihin. The Test Dreamin ja Long Term Parkingin jälkeen All Due Respect vie paketin tyylikkääseen päätökseen. Sen lisäksi, että muista mafiosoista älykkään rauhallisella olemuksella erottuvan Blundetton kohtaloa saa jännittää, edes Tonyn asema ei ole itsestäänselvästi turvattu. Episodia katsoessani uskoin näet pitkään, että kauden huipennuksena nähtäisiin Tonyn alaisten suora kapina hänen johtajuuttaan vastaan. Edes aivan jakson loppu ei päästä katsojaa pälkähästä mafiapomon joutuessa kirjaimellisesti FBI:n jahtaamaksi, mutta kuten The Sopranosille tavallista, mitään shokeeraavaa ei lopulta tapahdu.
The Sopranos jatkaa viidennellä kaudellaan tinkimättömän, katsojien kosiskelua kaihtavan laatudraaman tarjoamista. Sarja on selkeästi löytänyt neljännen ja viidennen kautensa myötä erinomaisen tasapainon hahmojen syventämisen, vahvan teemojen käsittelyn, kuten myös mukaansatempaavan juonenkuljetuksen välille. Viides kausi häviää edeltäjälleen ainoastaan siinä, ettei se tarjoa yhtä montaa draamallista huippua yhtä tasaisesti annosteltuna, sillä sen alkupuolen jaksoista ainoastaan Irregural Around the Margins osoittaa vastaavaa loistavuutta kuin neljännen kauden No Show, Christopher ja The Weight. Silti sarjan viimeisen 21 jakson pariin siirtyessä harmistusta aiheuttaa ainoastaan se, että ne todellakin ovat kaikkein viimeiset.
Kommentit
Lähetä kommentti