Buffy, vampyyrintappajan seitsemäs tuotantokausi päättää sarjan juuri oikeaan aikaan: päähenkilöiden nuoruusvuodet ovat jääneet jo taakse, ja todellinen aikuisuus voi viimein alkaa. Kuudennen kauden nostettua riman korkealle en olettanutkaan, että sen seuraaja pystyisi täysin vastaamaan haasteeseen. Hetkittäin show'n viimeiset 22 jaksoa jopa haparoivat niin, että kokonaisuus on vaarassa kapsahtaa katajaan. Sarja onnistuu silti saattamaan tarinansa kunnialla auringonlaskuun.
Seitsemännen kauden aloitus on lajissaan kenties show'n kaikkein vahvin. Juoni nytkähtää käyntiin heti ensimmäisestä jaksosta lähtien, kun mysteeriset huppupäät surmaavat nuoria tyttöjä ympäri maailmaa, Sunnydalen uusi high school avaa ovensa sekä kauden pääilkimys esittelee itsensä katsojalle. Pahis, joka muuttuu ulkonäöltään vuorotellen kaikiksi Buffyn edellisten kausien vastustajiksi ja lopulta vampyyrintappajaksi itsekseen, antaakin odottaa, että luvassa on jotain suurta ja ratkaisevaa. Soppaa sekoittaa myös sielukas Spike, jolla on sisäisen Samu Sirkkansa löydettyään alkanut heittää iso pyörä pahemman kerran.
Valitettavasti kahden ensimmäisen episodin kaudelle antama hyvä alkuvauhti katkeaa välittömästi pariin heikompaan esitykseen. Same Time, Same Place esimerkiksi tuntuu tarpeettomalta täytteeltä keskittyessään Willow'n kotiinpaluuseen Englannista sekä hänen huoliinsa siitä, pystyvätkö hänen ystävänsä enää hyväksymään häntä kuudennen kauden tapahtumien jälkeen. Jakson juoni on alusta asti täysin päivänselvä, eikä edes sarjalle ominainen huumori tasapainota riittävästi sen väkinäistä draamaa.
Kolmas episodi Help puolestaan osoittautuu melkoiseksi aivotuhnuksi. Vaikka ajatus siitä, ettei Buffy yksinkertaisesti pysty pelastamaan jokaista ihmistä hädästä, sopii hyvin aikuisuuden teemaan, toteutus ontuu. Buffyn vaarnan uhriksi joutuvista rividemoneistakin välittää nimittäin enemmän kuin omaa kuolemaansa tyynesti ennustavan Cassie-tytön kohtalosta. Kun neidin synkkä profetia viimein toteuttaa tökerösti itsensä, ei katsojana asiasta jaksa välittää piiruakaan.
Täytejaksojen taival päättyy onneksi lyhyeen, sillä niitä seuraavat Selfless, Him sekä Conversations with Dead People muodostavat kauden vahvimman putken. Selfless syventää hulvattomasti Anyan hahmoa välähdyksillä päiviin, jolloin hänestä tuli kostajademoni, ja sisältää jopa uuden musikaalinumeron. Episodi kykenee lisäksi rakentamaan hauskasta mutta aiemmin melko yksiulotteisesta Anyasta ymmärrettävän persoonan, jonka epäempaattisuus sekä kostonhimo kumpuavat hänen identiteetin puutteestaan. Jakso vie tosin Buffya päähenkilönä epäsamaistuttavampaan suuntaan, sillä hänen valmiutensa sännätä listimään väkivallan tielle ajautunut demonitar antaa aihetta ihmetellä, onko hän vain odottanut tekosyytä päästää päiviltä yhden ystävistään.
Him paljastuu sen sijaan erääksi koko sarjan hauskimmista jaksoista. Siinä Willow, Dawn, Buffy ja Anya lankeavat rakkausloitsun uhreiksi, joiden kirouksena on kuolata yhden ja saman lukiolaiskomistuksen perään. Tyttöjen unelmien prinssistään käymän kilpailun yltyessä aina vain älyttömämmäksi kaiken nauramisen välillä on vaikea löytää hengitystaukoa. Tuskin kovin moni katsoja pystyy pitämään pokkansa esimerkiksi siinä vaiheessa, kun Spike-raukka joutuu pelastamaan päivän singon voimin viisiödraamaan ratkaisua hakevalta Buffylta.
Conversations with the Dead People on taas niitä harvoja Buffy-episodeja, jotka tempaavat mukaansa jo pelkän juonenkuljetuksensa voimin. Kauden antagonistin, Ensimmäisen pahan, näyttäytyminen Willow'lle sekä Dawnille heidän kuolleiden rakkaidensa kautta luo nimittäin mielikuvan vihollisesta, jota kohtaan on kerrankin syytä tuntea pelkoa.
Sarjalle epätavanomaisena tehokeinona jakson kaikki tarinanlangat jätetään vieläpä ratkaisematta ennen sen loppua. Käännekohtana se antaakin reippaasti lisäpotkua kauden kuvioihin. Erityisesti sympaattisen Jonathanin surkea kohtalo episodin viime hetkellä nostattaa kylmiä väreitä. Tästä kaikesta huolimatta koko 45-minuuttisen loistavimmaksi osuudeksi kohoaa Buffyn sekä psykologivampyyrin taistelun lomassa käymä rupattelutuokio, jonka hillitön ja osuva hahmonkehityspainoitteinen dialogi on Joss Whedonia parhaimmillaan.
Kauden puolivälin paikkeilla tarina ottaa kuitenkin askeleen väärään suuntaan. Buffyn suojelukseen hakeutuu näet joukko potentiaalisia vampyyrintappajaneitokaisia, joita Ensimmäinen paha on lähettänyt kätyrinsä metsästämään ympäri maailmaa. Komentajaa vailla oleva tyttöjengi liittyy kieltämättä kiinteästi teemoihin vastuun ottamisesta, johtamisesta sekä vallankäytöstä, joita alkupuolen jaksoissa käsitellään myös Buffyn uuden koulukuraattorin pestin sekä hänen ja Anyan välisen konfliktin kautta. Käsikirjoittajatiimille ei ole vain välähtänyt, että poppoo toinen toistaan yhdentekevämpiä, katsojalle entuudestaan tuntemattomia riippakiviä juonen keskiössä saattaa paljastua huonoksi ideaksi.
Buffyn velvollisuudeksi lankeaakin pitää tappajakandidaateille paljon rohkaisevia palopuheita. Valitettavasti Sarah Michelle Gellar ei ole kuitenkaan Edward James Olmos, minkä seurauksena puolivillaisesti kynäillyt, dramaattisiksi tarkoitetut hengennostatushetket herättävät katsojassa innostuksen sijaan ainoastaan vaivaantuneisuutta.
Tilannetta ei paranna sekään, että samoihin aikoihin, kun potentiaalimimmit loikkaavat tarinakelkkaan, seitsemäs kausi esittelee myös noloimman hirviönsä, teräsvampyyri Turok-Hanin. Monsteritulokkaan on kaiketi tarkoitus olla eräs Buffyn tähän asti vakavimmin otettavista vastustajista, mutta sen koominen ulkomuoto irroittaa lähinnä hallitsemattomia naurunpyrskähdyksiä. Kuvittelin ilmeisesti turhaan, että sarja olisi jo neljännen kauden jäljiltä päässyt yli pahimmasta kökkömörkö-vaiheestaan.
Ongelmallisinta tappajakokelaiden ympärille nivoutuvissa tapahtumissa on se, ettei sarja tarjoa syytä välittää heidän edesottamuksistaan. Ryhmä kaipaisi sitomista tarinaan esimerkiksi siten, että heidän joukkonsa kuuluisi edes yksi hahmo, johon katsojalle on kehittynyt valmis tarttumapinta. Potential-episodi itse asiassa kiusoittelee tällä ajatuksella huijaamalla ensin, että Dawn olisi yksi tappajakandeista. Harmillisesti jakso peruuttaa käänteestään, vaikka se olisi kertaheitolla tehnyt kiinnostavamman niin ärsyttävästä pikkusiskosta kuin tyttöporukastakin. Ratkaisun puolustukseksi todettakoon silti, että sillä onnistutaan tuomaan Dawnin hahmoon odottamatonta näkökulmaa, joka ei vaihteeksi sisällä tuskastuttavaa teiniangstia.
Seitsemännellä kaudella osa tärkeimmistä hahmoista hukkuu taka-alalle, kun tappaja-alokkaat sekä Buffyn johtajuuden parissa painiminen haukkaavat ison siivun tarinasta. Xanderin rooli jää esimerkiksi kauden aikana lähes näkymättömäksi. Giles taas ilmoittelee olemassaolostaan harvakseltaan ajautuen sentään kertaalleen kiinnostavaan konfliktiin Buffyn kanssa, jossa hän saa epäuskokseen huomata tytön kasvaneen ulos oppi-isän neuvoista. Willow puolestaan yrittää tulla sinuiksi oman pimeän puolensa sekä Taran kuoleman kanssa, minkä ohella hänen sekä kehnosti näytellyn Kennedy-potentiaalitytön välille viritellään kömpelöä suhdetta. Hänellekään ei silti muodostu kauden aikana kunnollista kehityskaarta, vaan Kennedyn kanssa jaetun ensipusun jälkeen hahmo unohdetaan tyystin.
Yllättävästi kuitenkaan Dawn ei raivostuta entiseen malliin kasvettuaan viimein saman ikäiseksi kuin Buffy sarjan alussa. Kauden eräs hienoimmista hahmovetoisista hetkistä osuukin hänen ja Xanderin välille heidän molempien ymmärtäessä osansa ikuisena huomaamattomana mutta silti arvokkaana henkilönä varsinaisten sankareiden varjossa.
Dawnin toteamus siitä, miten Xanderin todellinen erikoiskyky on ymmärtää läheisiään sekä nähdä ihmisten sydämiin, heijastuu vuorostaan koskettavasti hetkessä, jolloin mies menettää toisen silmänsä pahispappi-Calebin käsissä. Liikuttavana kohtauksena mieleen painuu myös Willow'n keskustelu sairaalassa pahoinpitelystä toipuvan rakkaimman ystävänsä kanssa, sillä se muistuttaa toisen kauden finaalista, jossa tilanne oli hahmojen välillä päinvastainen. Tällaista sarjan ydinjäseniin luottavaa draamaa seitsemäs kausi kaipaisikin ehdottomasti lisää.
Show'n lähestyessä loppuaan sivuhahmoihin kiinnitetään silti yllättävän paljon huomiota. Edellisen kauden pahiskolmikossa vaikuttaneelle Andrew'lle annetaa liikaakin esiintymisaikaa, sillä hän vetoa hahmona samalla tavalla ilman Jonathania ja Warrenia. Sunnydalen high schoolin uusi nuorekas rehtori on sen sijaan D. B. Woodsiden näyttelemänä Scooby-jengissä välittömästi kuin kotonaan. Hahmoon sisältyy nimittäin samanlaista viattomuutta ja kätkettyä karismaa kuin sarjan alkuperäisiin päähenkilöihinkin.
Vanhoista tuttavuuksista taas Faith on kasvanut yli pahisteluvaiheensa ja palaa kauden loppupuolella sekoittamaan juonikuvioita mehukkaasti. Hän saa näet Buffyn seuraajat hyllyttämään diktaattorimaisia elkeitä kehittäneen johtajansa väliaikaisesti sekä valitsemaan uuden, viileämmän vampyyrintappajan päällikökseen.
Jos johokuhun voi Buffyssa kuitenkin aina luottaa, niin Spikeen, eikä tuo kaikkien rakastama verenimijä petä seitsemännelläkään tuotantokaudella. Valkotukkaisen vampyyrin matka puhtaasta pahiksesta vastentahtoiseksi Scooby-jengin apuriksi, Buffyn liehittelijästä tämän seksikumppaniksi sekä lopulta raiskausta yrittäneestä pakkomielteisestä surkimuksesta epäitsekkäästi uhrautuvaksi sankariksi ei nimittäin takuulla jätä ketään kylmäksi. Erityisesti kun mies saa alkukauden jälkeen järkensä kulkemaan, sopii hänen uusi sinut elämänsä (tai kuolemansa) kanssa oleva asenne hahmon kehityskaareen kuin torahammas niskaan.
Spiken ja Buffyn väliset kohtaukset tarjoavat kauden ja kenties koko sarjan huippuhetkiä heidän keskinäisen romanssinsa alkaessa jälleen väreillä aiempaa kypsempänä. Etenkin vampyyrin yksipuhelu vampyyrintappajalle jaksossa Touched sekä heidän kahdenkeskinen keskustelunsa episodissa End of Days saavat jopa kylmätunteisen ihmisen herkistymään. Kohtaukset välittävät uskottavan kuvan Spikesta henkilönä, joka ei ole saavuttanut koskaan todellista rakkautta mutta jonka maailman sen kohtaaminen mullistaa kuin kenen tahansa muunkin. Ja kyseessä on siis sama hahmo, joka aloitti sarjassa säälimättömänä murhaajana.
End of Daysin lopussa seitsemäs kausi tosin lyö pahemman luokan hutin. Vain hieman Spiken ja Buffyn keskinäisten tunnustusten jälkeen Angel saapuu nimittäin Sunnydaleen pelastamaan tytön pahis-Calebin kynsistä. Tämä tietenkin johtaa vampyyrintappajan ja ex-poikaystävän väliseen hellään hetkeen. Katsojalle tästä syntyy mielikuva kuin Buffy ei olisi päässyt vieläkään vuosien jälkeen ylitse sokeasta teini-iän rakkaudestaan, mikä tuntuu sotivan täysin koko sarjan aikuistumisen teemaa vastaan. Kaikeksi onneksi käänteen viitoittamaa tietä ei lähdetä seuraamaan tosissaan, vaan se jää halpahintaiseksi Angel-fanien palveluksi.
Seitsemännen kauden jälkimmäisen puoliskon heikkoudeksi paljastuu jälleen sarjan kirjoittajien taipumus pelata viivytystaktiikoilla pääpahiksensa suhteen. Ensimmäinen paha ei saa nimittäin mitään konkreettista aikaiseksi ja hänen pyrkimyksensä pysyvät läpi kauden hämärinä. Juoni ei edes hyödynnä millään kekseliäällä tavalla hänen vaarallisinta kykyään ottaa kuolleiden ihmisten ulkomuoto, mikä on melkoista tuhlausta.
Osa jaksoista myös edistää kauden tapahtumia vain marginaalisesti. Get it Done sisältää esimerkiksi kyllä episodin täydeltä feminististä sanomaa Buffyn vapauttaessa tappajien linjan irti sen ikiaikaisista patriarkaalisista kahleista, mutta sen vaikutus itse tarinaan on täysin mitätön. Spiken ja Buffyn suhteen kehitys, Buffyn johtajuusristiriita Faithin kanssa sekä viimeisissä viidessä jaksossa esiintyvä, Nathan Fillionin karismaattisesti tulkitsema Ensimmäisen saarnamies, Caleb, paikkaavat kuitenkin loppukauden puutteita.
Sarjan finaaliepisodi osoittautuu niin ikään ristiriitaiseksi kokemukseksi. Viimeinen taistelu sormustenherramaista Turok-Han-örkkiarmeijaa vastaan sitä seuraavine kliimakseineen, joissa koko Sunnydale häviää Kalifornian kartalta, tuo nimittäin ikävästi mieleen kolmannen kauden tyhjänpäiväiset loppurähinät. Pakotetun eeppisen kohkaamisen ryöstäessä ruutuajan hahmoihin ei ennätetäkään keskittymään. Yksi ydinporukan yhteen kerääntyminen sarjan ensimmäisen jakson lopetukseen vihjaillen on laiha lohtu, sillä Giles, Willow ja Xander unohdetaan jälleen kylmästi sivurooleihin.
Edes Spiken ja Anyan kuolemat päätösepisodissa eivät pääse hetkauttamaan tai synnytämään tunteita, sillä ne vain tapahtuvat ilman, että hahmojen poismenoa käsitellään mitenkään. Esimerkiksi Xander suhtautuu tietoon Anyan menehtymisestä vastaavalla tunteikkuudella kuin lemmikkimarsun hengenlähtöön. Spiken hävitessä savuna ilmaan tuomionpäivän riipus kaulassaan en voinut puolestaan kuin ajatella, että taikakalun toimittanut Angel pelasi korttinsa ovelasti. Jopa Caleb saa jaksossa harvinaisen laimeasti palkkansa, vaikka naisia saastaisena pitävän papin haaroväliin huitaistava kirves sisältääkin kieltämättä taas kerran osuvan feministisen viestin.
Feminismiin liittyy myös finaalin epäonnistunein puoli eli uusien vampyyrintappajien herääminen Willow'n taikavoimien avulla ympäri maailmaa. Montaasi, jossa tytöt eri puolella planeettaa saavat tappajan voimat Buffyn tunteikkaan puheen saattelemana, lässähtää nimittäin totaalisen korniksi. Hatusta kiskottu käänne on myös kirjoitettu umpikliseisesti pihtaamalla sitä viimeiseen hetkeen asti, kunnes hahmojen suunnitelmat paljastetaan takaumassa
Sinänsä tappajatyttöjen leviäminen joka maapallon kolkkaan punoo kauden naisia voimaannuttavan teeman yhteen kiitettävästi. He vapautuvat näet kaikkien miehuutta edustavien tahojen, kuten valvojien neuvoston, heidät luoneiden heimopäälliköiden sekä heitä metsästävän sielunpaimenen, kynsistä. Ongelma on kuitenkin jälleen idean sijaan puolivillaisessa toteutuksessa.
Päätösjaksolla on silti puolensa. Helvetinsuu sekä uusi high school eivät esimerkiksi voisi olla osuvampia
tapahtumapaikkoja sarjan lopputaistelulle. Mahtipontinen musiikki myös
nostattaa erinomaisesti yhteenoton tunnelmaa. Spiken viimeinen hetki Buffyn kanssa päättyy lisäksi nerokkaisiin kuolemattomiin vuorosanoihin:
- Rakastan sinua.
- Etkä rakasta. Mutta kiitos, että sanot niin.
Sarjan viimeinen kohtaus puolestan lopetetaan lähes täydellisesti Dawnin ihmetellessä, mitä päähenkilöt tekevät seuraavaksi. Buffyn varovainen hymy ja katse kohti kraatteria, jonka paikalla Sunnydale ennen lepäsi, kertoo nimittäin kaiken tarpeellisen. Hän ei ole enää yksin vastuunsa kanssa ja on vapaa elämään elämänsä, kuten haluaa.
Buffyn seitsemäs tuotantokausi aaltoilee ja heittelehtii tarjoten vuorotellen niin ikimuistettavia tilanteita kuin pohjakosketuksiakin. Juoni etenee mukaansatempaavasti, mutta hahmonkehityksen osalta kokonaisuus ei ole yhtä eheä kuin edeltäjänsä. Siitä huolimatta, että kausi kokee lievän alamäen vahvan alkupuoliskonsa jälkeen, kun potentiaaliset tappajat astuvat tarinaan, Spiken ja Buffyn välisen suhteen kehittyminen sekä Calebin mukanaan tuoma uhka riittävät pitämään paketin kasassa yksittäisten hienojen kohtausten avustuksella. Vaikkei sarjan finaali puolestaan nostakaan varsinaisia hurraa-huutoja, sen aiheuttama pettymys haihtuu nopeasti, kunnes jäljellä on enää seitsemän kauden taakseen jättämä haikeus.
Muiden tuotantokausien arviot:
Sarja kokonaisuutena:
Kommentit
Lähetä kommentti