Angelin ensimmäinen tuotantokausi jätti monilta osin toivomisen varaa, mutta Buffy, vampyyrintappajan tavoin alkutaipaleen yskähtelyt kuuluvat mitä ilmeisimmin asiaan. Sarjan toinen näytös paikkailee nimittäin laajalti edeltäjänsä heikkouksia. Merkittävimpänä kehityksenä juoneen sisältyy punainen lanka heti kauden alusta lähtien Angelin ex-rakastajan, Darlan, muodossa. Lisäksi uuvuttavien viikon mörkö -episodien määrä pysyy siedettävissä lukemissa. Vaikka Wesleyn ja Cordelian tapaiset sivuhahmot eivät vieläkään saa huomattavaa roolia, myös hahmoissa tapahtuu selvästi enemmän kehitystä kuin show'ssa on tähän mennessä nähty.
Toinen tuotantokausi syventää sarjassa aiemmin esiteltyjen yksinäisyyden, eristäytyneisyyden sekä tekojen sovittamisen teemoja. Valokeilaan tarinassa kohoaa tällä kertaa irrallisuuden tunne läheisistä ihmisistä, mikä heijastuu etenkin Angelin suhteessa hänen ystäviinsä. Vampyyrin dilemmaksi muodostuu myös se, millaisia tekoja hän pystyy hyväksymään itseltään taistellessaan ajoittain ylivoimaiselta vaikuttavaa pahuutta vastaan.
Erinomaisen hersyvänä ideana hahmot ajautuvat kauden aikana toistuvasti demonien kansoittamaan baariin. Sitä isännöitsevä sarvipää, Lorne, ohjaa heitä elämässään oikealle tielle karaoke-esiintymisiä vastaan. Baarimestarista kehittyy vähitellen olennainen tekijä sarjan päähenkilöiden henkisten ongelmien ratkonnassa.
Angeliin luodaan hahmona lisää särmää tönäisemällä hänet kauden aikana moitteettoman ritarin jalustaltaan moraalisesti harmaampiin vesiin. Oleellisen käänteen juonessa muodostaa The Trial -episodi, jossa Drusilla-pahis muuttaa Wolfram & Hart -lakifirman henkiin herättämän Darlan jälleen vampyyriksi, kun Angel on ensin yrittänyt pelastaa naisen tappavalta sairaudelta. Tästä alkavaa kauden keskivaiheen huippua värittävät muun muassa sellaiset mainiot jaksot kuin Reunion, jossa sarja asettaa päähahmonsa ensimmäistä kertaa eettisesti arveluttavaan asemaan, sekä Blood Money, joka vihjaa, ettei sankarillinen etsivämme ole enää metodeiltaan sen puhtoisempi kuin hänen lakimiesvihollisensakaan.
Darlan ympärille kietoutuva kauden asetelma ei kuitenkaan ole ongelmaton. Itse juonikuvio starttaa madellen, ennen kuin se pääsee vääjäämättömään käännekohtaansa, jota varmasti jokainen katsoja etukäteen odotti. Alkupään jaksojen aikana mielenkiintoa pitävät silti yllä ensimmäisen kauden tapaan Angelin takaumat, joissa tällä kertaa keskitytään hänen ja Darlan yhteiseen historiaan.
Darlan näyttelijän, Julie Benzin, kanavoima ylitselyövä hekumallisuus puolestaan sopii kieltämättä vampyyrille kuin vaarna rintakehään. Aidosti kärsivää ihmistä esittäessään hänen suorituksensa sen sijaan vaivaannuttaa överissä melodramaattisuudessaan.
Angelin käsikirjoittajat yrittävät paikkailla ensimmäisen kauden suurinta heikkoutta eli hahmojen välisten ristiriitojen puuttetta ajamalla Cordelian, Wesleyn ja Gunnin välirikkoon pomonsa kanssa. Konflikti tuntuu kuitenkin pakotetulta, eikä osapuolten välinen mökötys ja mykkäkoulu loppujen lopuksi johda oikein mihinkään. Sivuhenkilöiden rooli typistyy myös tarinassa edelleen – etenkin Cordelian kohdalla – usein pelkkään väsyneeseen sanailuun sen jälkeen, kun nasevat heitot on kulutettu loppuun.
Tästä huolimatta tukijoukoista saadaan silti revittyä aiempaa enemmän irti, sillä heidän suuret kehityskaarensa alkavat vähitellen hahmottua. Wesley esimerkiksi pokaa itselleen ensin naisystävän hilpeässä romanttisten komedioiden pastissijaksossa, Guise Will Be Guise, ja karruttaa myöhemmin niin itseluottamusta kuin johtajakykyjäkin. Cordelia vuorostaan huomaa kohdatessaan entisen ystävänsä Harmonyn, että hän on kasvanut yli entisestä pinnallisuudestaan kohti vastuullista ja välittävää ihmistä. Gunn on kolmikosta ainoa, johon uutena hahmona ei vielä ehditä juuri paneutumaan, joskin hänen pintaansa raapaistaan käsittelemällä miehen vastuutonta suhtautumista itseensä sekä huonoa omatuntoa, jota hän kokee vanhojen ystäviensä laiminlyömisestä.
Kauden suurimmat notkahdukset sijoittautuvat sen kolmannelle neljännekselle, jossa hyvään vauhtiin päässyt juoni iskee jarrut pohjaan ja vajoaa hetkellisesti jälleen ankean episodimaisuuden sekä paikoillaan junnauksen suohon. Heikoimman jakson tittelin vie tällä kierroksella Happy Anniversary, joka Lornen ja Angelin hupaisista yhteisistä hetkistä huolimatta aiheuttaa vastustamatonta myötähäpeää typerällä näennäisfysiikkaa sekoittavalla ajanpysäytyskuviollaan.
Muutamia hyviä ideoita näihinkin jaksoihin silti mahtuu. Muun muassa helvetiksi oletetun Wolfram & Hartin pääkonttorin paljastuminen maapalloksi Reprise-episodissa on yksinkertaisen kekseliäs vertauskuva. Se saa Angelin ymmärtämään, ettei pahuus ole aina helposti tunnistettavissa, vaan se on osa jokaista ihmistä. Tämä muistuttaa myös hänelle, ettei hänen suurimman motiivinsa pahaa vastaan taistelemiseen tulisi olla pisteiden kalasteleminen omien syntiensä sovittamiseksi. Harmillisesti episodin loppu lipeää tosin angstisuudessaan jo tahattoman koomisuuden puolelle, ja Angelin "Etkö sinä tunne kylmyyttä?" -tyyliset vuorosanat Darlalle palauttavat lisäksi ikävästi mieleen, kuinka ontuvaa show'n dialogi voi pahimmillaan olla.
Kauden viimeiset neljä jaksoa, joissa hahmot matkaavat Pylea-nimiseen ulottuvuuteen, herättävät puolestaan ristiriitaisia tunteita. Positiivisina puolina kyseessä on tähän mennessä sarjan pisin saumaton juonikaari, joka tuo kaivatun tuulahduksen vaihtelua tarinaan ja onnistuu samalla olemaan hervottoman hauska. Nähdäänpä episodien aikana myös Joss Whedonin itsensä hulvaton cameo-rooli Lornen hullunkurisesti tanssivana demoniveli Numfarina. Toisaalta taas vieraassa maailmassa seikkailu tuntuu irralliselta kauden muihin tapahtumiin nähden, sillä Darla-draama lakaistaan sitä ennen vähin äänin maton alle, ja myös Wolfram & Hartia koskevat langat jäävät jälleen ilmaan roikkumaan. Kaikeksi onneksi hahmojen kaaret saavat kuitenkin tyydyttävät päätökset.
Angelin toinen tuotantokausi nostaa sarjan tasoa sen alun kankeuksista antamalla tarinalle selkeän suunnan. Monet show'ta vaivanneista kömpelyyksistä säilyvät silti yhä: hahmojen väliltä puuttuvat edelleen kiinnostavat vastakkainasettelut, viljeltävissä vitseissä määrä korvaa usein laadun, eikä edes itseironia aina pelasta tarinaa noloilta möröiltä tai pöhköltä juonikyhäelmiltä. Tästä kaikesta huolimatta Angel on viimein saavuttanut sarjana sen pisteen, jossa sitä katsoo jo ilokseen eikä vain Buffyn asettamasta velvollisuudentunnosta. Toivottavasti loppu show'sta on vähintään yhtä tasaista ylämäkeä.
Kommentit
Lähetä kommentti