Buffy, vampyyrintappajalta vaadittiin neljä tuotantokautta, ennen kuin nimikkohahmon kornit seikkailut alkoivat voittaa puolelleen. Katsottuani nyt neljä kautta Angelia ei Buffyn sisarsarja ole kuitenkaan tehnyt vielä samanlaista vaikutusta. Angstisen vampyyrietsivän nimikkoshow'sta puuttuvat vielä sen omat Restlessin, The Bodyn tai Once More, with Feelingin veroiset kliimaksit, jotka nostaisivat sen keskinkertaisen ja ailahtelevan perusviihteen yläpuolelle. Silti sarjan neljäs näytös kirii laadussa niukasti edeltäjiensä ohitse.
Angelin neljännen tuotantokauden alku saa kolmatta nopeammin otteen punaisesta langanpäästä. Vaikka viime kauden päättäneessä Tomorrow-finaalissa rakennetut cliffhangerit setvitäänkin arvattavan nopeasti, asettavat ne sentään kiinnekohtia juonelle heti ensimmäisistä episodeista lähtien: Angel on jumissa merenpohjassa ja Cordelia tempaistu kuolevaisten joukosta astraalitasolle.
Kun nämä keskeiset hahmot ovat toiminnasta ulkona, kauden alkupään jaksot tosin kärsivät siitä, että ne joutuvat tukeutumaan sarjan heikoimpiin sivuhenkilöihin. Fred ja Gunn huokuvat nimittäin edelleen pelkkää mitäänsanomattomuutta, eikä heidän suhteensa rakoilu herätä mitään tunteita. Se, että Fred kokee joutuvansa kantamaan kaiken Gunnin välttelemän vastuun, heijastelee luonnollisesti sarjan kantavaa yksinäisyysteemaa. Parin välisiin ongelmiin on kuitenkin vaikea samaistua, sillä niihin on ajauduttu kausien välillä katsojalta piilossa.
Cordelian poissaollessa väsyneestä sanailusta huolehtiminen on puolestaan langennut Gunnin ja Lornen tehtäväksi. Wesley sentään pysyy hahmoista edelleen kiinnostavana, ja onpa hänen myötään keksitty jopa ennen niin tyhjänpäiväiselle Lilahille jotain tekemistä.
Kauden suuret juonikaaret nytkähtävät kunnolla liikenteeseen Apocalypse, Nowish -jaksossa, kun Darlan kuolinpaikalta henkiin herännyt demoni pimentää auringon Los Angelesin yltä. Vaikka lähes päihittämätön demoni antaa sankareille kerrankin varteenotettavan vastuksen, auringonpimennyskuvio tuntuu sarjaan aivan liian suurimuotoiselta. Moisen mullistuksen kuvittelisi nimittäin – erityisesti meteorisateen kera – laittavan koko yhteiskunnan täysin sekaisin. Sarjassa mitään laajamittaisia seurauksia ei kuitenkaan käsitellä vaan ainoastaan mainitaan, miten vampyyrit voivat pimeyden ansiosta mellastaa kaduilla yöt ja päivät. En myöskään saa mieleeni, että koko kaupungin tilannetta olisi millään tavoin noteerattu Buffyn puolella siitäkään huolimatta, että Sunnydale sijaitsee samassa osavaltiossa.
Auringonpimennysvitsaus tosin jätetään juonessa viisaasti vain muiden tapahtumien katalyytiksi. Sen pakottamana etsivätoimistolaiset päättävät nimittäin käyttää viimeisen oljenkortensa ja muuttaa Angelin takaisin Angelukseksi, jonka he uskovat tietävän, miten voittamaton demoni tapetaan. Angelus-episodeista erityisesti pari ensimmäistä ponnistavat koko sarjan parhaimmistoon ja tekevät show'sta kerrankin pakkokatsottavaa, jonka parista ei malttaisi irrottautua.
Päähahmon doppelgänger esitellään ensimmäisen kerran jaksossa Awakening, joka käyttää ovelasti Angelin toivekuvitelmaa kylmäävänä johdatuksena hänen kääntymykseensä. Vaikka hallusinaatioyllätyksen arvaakin etukäteen, se havainnollistaa tyylikkäästi, miten hahmojen keskinäiset ongelmat eivät todellisuudessa ole sormia napsauttamalla ratkaistavissa. Toisaalta se, että konfliktien ennätyslattean selviämisen voisi aivan hyvin uskoa olevan osa sarjan varsinaista juonta, ei ole järin positiivinen merkki luottamuksesta, jonka show on kyennyt rakentamaan kerrontaansa kohtaan.
Awakeningia seuraavat Soulless ja Calvary osoittautuvat puolestaan molemmat erinomaisen tiheätunnelmallisiksi episodeiksi. Erityisesti Sormusten herrojen Samin roolista tutun Sean Astinin ohjaama Soulless on kuin Uhrilampaat sijoitettuna Angelin maailmaan. Angeluksen manipuloidessa häkkinsä sisältä muita hahmoja tahtonsa mukaan Boreanaz vetää kieron psykopaattinsa roolin mainiosti.
Kyseisissä jaksoissa käsikirjoitus on myös sarjan perustasoon nähden poikkeuksellisen terävää, minkä lisäksi hahmoista onnistutaan vaihteeksi repimään kaikki irti. Jopa Frediä ja Gunnia seuraa mielellään, kun heidän ja Wesleyn välille rakentuva kolmiodraama alkaa viimein saada vettä turbiineihinsa. Tapa, jolla heidän suhteensa ajautuu lopullisesti karille, jättää tosin hieman väkinäisen vaikutelman. Miksi nimittäin pahan tiedemiehen murhaaminen olisi tekona sen kauhistuttavampi kuin lukemattomien tietoisten demonien listiminen, mitä päähenkilöporukka harjoittaa leipätyökseen?
Angelus-tarinankaaren loppu ei sen sijaan yllä samanlaiseen loistavuuteen kuin sen alku. Kauden pääpahiksen pelinappulaksi joutuminen latistaa hahmon uhkaavuutta, sillä päänsä sisäiselle äänelle tiuskiva ärrimurri-Angelus ei vakuuta lainkaan samalla tavalla kuin uhrejaan naruista vetelevä nukkemestari-Angelus. Näissä myöhemmissä jaksoissa Boreanazkaan ei yllä vastaavanlaiseen suoritukseen kuin Soullesissa ja Calvaryssa.
Vampyyrin päästyä vapaalle häntä vastaan marssitetaan puolestaan Faith, mikä tuo jälleen sovitusteeman sarjan keskiöön. Herkullisesta asetelmasta saadaan kuitenkin kehiteltyä yllättävän vähän mitään säväyttävää. Orpheus-episodin taikahuumekoomassa käyty henkinen taisto, jonka seurauksena Angel ottaa ruumiinsa takaisin haltuun, tuntuu lisäksi ratkaisuna laimealta. Lyhyet vilkaisut miehen menneisyyteen hänen alter egonsa hoitaessa kommentaattorin osaa aiheuttavat tosin hilpeyttä.
Pian Angeluksen mellastuksen päätyttyä käy myös selväksi, että kauden heikoimman lenkin muodostaa, kuten etukäteen pelätä saattoi, Connorin hahmo. Turhauttavaksi teinipojan tekee se, miten hän jästipäisyydellään ja arvaamattomalla käytöksellään saattaa päähenkilöt pulaan vähintään yhtä monta kertaa kuin Dawn Buffyssa.
Connorin epäloogisesta toilailusta on kaiken kaikkiaan vaikea välittää, sillä vaikka hänen ulkopuolisuuttaan, irrallisuuttaan ja yksinäisyyttään korostetaan jatkuvasti, hänestä puuttuu tyystin todellinen samaistumispinta. Onkin hämmentävää, miten käsikirjoittajat eivät ole ymmärtäneet, ettei pökkelö, jatkuvasti vääriä päätöksiä tekevä, tunnevammainen nulikka tienaa yleisöltä montaa sympatiapistettä. Mad Menin perusteella Vincent Kartheiserilla riittäisi sitä paitsi kykyjä venyä vivahteikkaampaan suoritukseen kuin pelkkään yhden ilmeen möllötykseen.
Cordelian ja Connorin välinen suhde on puolestaan saanut takuulla yhden jos toisenkin show'n seuraajan kiemurtelemaan. Parin yhden yön juttu, joka aluksi vaikuttaa vain käsittämättömän huonolta Cordelian hahmokäsikirjoitukselta, saa sentään selityksen myöhemmin siinä, että nainen on itse asiassa joutunut kauden pääpahan valtaan. Hänen pikavauhtia etenevä raskautensa Connorin kanssa harrastettujen petipuuhien tuloksena on tosin käänteenä jo niin luotaantyöntävä ja saippuasarjamainen, että sen äärellä tekee vain mieli huutaa: "Mitä helvettiä?" Tiedän, että Charisma Carpenter odotti kautta kuvattaessa lasta myös tosielämän puolella, mutta voisiko nämä nolot mystiset raskaudet siitä huolimatta jättää väliin?
Pahiksen suunnitelmat selostetaan viimein juurta jaksain episodeissa Inside Out ja Shiny Happy People, mikä valaisee samalla edellisten kausien hämäräksi jääneitä kuvioita. Koska moni kysymys säilyy kuitenkin avoimena, on vaikea välttää vaikutelmaa siitä, että kirjoittajat ovat vain tempaisseet hatusta juonielementtejä tarinan edetessä, vaikka sarja kovasti vakuuttelee kaiken kuuluvan osaksi suurta suunnitelmaa. Miksi pääilkimys ei esimerkiksi materialisoi itseään suoraan Darlan kohtuun, vaan vaatii sen sijaan Connorin siittämään hänen ohjailemansa naisen raskaaksi? Entä onko koko auringonpimennyksen ja Angelus-juonen ideana mikään muu kuin Angelin ja kumppaneiden hämäys, vaikka niiden toteuttaminen jo itsessään luo tarpeettomia riskejä vale-Cordelian paljastumiselle?
Kun paha jumalolento, jonka hahmot nimeävät Jasmineksi, saa vihdoin fyysisen muodon Fireflysta tutun Gina Torresin näyttelemänä, hänen vihjataan olevan identiteetiltään yksi Voimista, jotka ovat läpi sarjan hääränneet tarinan taustatekijöinä. Toivottavasti viidennellä kaudella koko Voimien luonnetta ja virkaa avataan tarkemmin, sillä tähän asti ne ovat pysytelleet Lost-tyylisenä mysteerinä, jota käytetään perustelemaan kätevästi mitä tahansa käsikirjoittajien älynväläyksiä.
Kauden lopun juonivyyhti, jossa Jasmine lumoaa kaikki hänen kanssaan tekemisiin joutuvat ihmiset sankaripoppoota myöten hänen uskollisiksi alamaisikseen, kuuluu kaikesta huolimatta sarjan vahvoihin hetkiin. Koko hahmojen lankeaminen jumalattaren tahdottomiksi palvelijoiksi on ideana niin odottamaton mutta hilpeä, ettei absurdia tilannetta voi aluksi kuin vain äimistellä. Asetelmasta revitään mainioita komediahetkiä, kuten Angel ja Connor laulamassa duettona Mandy-kappaleen vaihtaen lyriikoihin vain Jasminen Mandyn paikalle.
Jasminen lammasmainen kultti paljastuu myös kauden huomattavimmaksi tavaksi käsitellä yksinäisyyden teemaa. Piikittelynä järjestäytynyttä uskontoa sekä lahkoja kohtaan messiaanisen naisen uhrit kokevatkin hänen kauttaan pääsevänsä osaksi jotain heitä itseään suurempaa ja tärkeämpää. Se häivyttää heidän mielistään niitä vaivaavat irrallisuuden sekä mihinkään kuulumattomuuden tunteet. Hurmoksen ulkopuolelle jättäytyvät yksilöt, kuten Fred, joutuvat sen sijaan yhteisönsä hylkäämiksi sekä sen fanaattisten jäsenten vainoamiksi.
Samoin kuin Angelus-juonikaaren tapauksessa, kausi silti haparoi myös Jasmine-kuvion päätöksessä. Ensinnäkin hahmot keksivät keinon jumalattaren kukistamiseen aivan liian helposti kohdatessaan kuin tilauksesta yhden tämän entisistä orjista. Vaikka Connor puolestaan kärsii päähenkilöistä eniten syrjäytyneisyydestä ja yhteisöön sopeutumattomuudesta, selitys, että hän tiesi niin sanotun tyttärensä todellisen luonteen alusta alkaen mutta antautui silti tyytyväisenä mukaan kiihkomieliseen kohkaukseen, ei tunnu hetkeäkään uskottavalta.
Näistä asioista huolimatta moraalinen dilemma, jonka sankarit joutuvat Jasminen kukistuttua kohtaamaan, nostattaa hymyn huulille: jos ihmiskunnan vapaan tahdon säilyttääkseen hahmot päätyivät uhraamaan täydellisen maailmanrauhan, ketkä loppujen lopuksi olivatkaan tarinan varsinaiset hyvikset ja pahikset? Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä epäselvemmiksi oikean ja väärän rajat hämärtyvät.
Moraalisesti harmaalla linjalla jatkaa myös kauden finaalijakso, Home, joka on kerrankin päätösepisodina suhteellisen onnistunut. Päähenkilöiden ottaessa vastaan tarjouksen johtaa Wolfram & Hartin Los Angelesin yksikköä sarja ikään kuin toteaa ääneen pitkään taustalla kulkeneen väitteensä siitä, ettei yksiselitteistä hyvää ja pahaa ole olemassa vaan ainoastaan yksittäisten henkilöiden tekemiä valintoja. Jopa Connorin hahmokaari saa jaksossa kelvollisen päätepisteen, vaikka sitä edeltävä panttivankikohtaus lukeutuu jälleen niihin turhiin, typeriin ja aukkoisiin aivopieruihin, joihin sarjalla on jatkuvasti tapana sortua.
Hetkittäisten juonenkuljetuksen hölmöyksien ohella toinen sarjan piirre, josta neljäskään kausi ei ole päässyt vielä eroon, ovat pakolliset taistelukohtaukset, joille ei usein olisi tarinan kannalta mitään tarvetta. Käytännössä jokaiseen episodiin on nimittäin ujutettu väen vängällä vähintään yksi unettava nyrkkimatsi, johon harvoin sisältyy minkäänlaista jännitettä tai draamaa. Esimerkiksi toiseksi viimeisessä episodissa koko Angelin ja Jasminen nimen vartijan välisen taistelun voisi leikata huoletta pois ja muutosta tuskin huomaisi.
Erityisen kiusallisena ohjauksellisena ratkaisuna nujakoissa on myös jo kolmannelta kaudelta lähtien tukeuduttu, kenties Matrixin innoittamana, tahattoman koomisiin hidastuksiin. Siinä vaiheessa, kun tyylikeinoa yhdistetään Wesleyhyn räiskimässä demoneja tuplapistoolien ja haulikon kanssa, meno äityy tosin jo niin överiksi, että sen pystyy miltei hyväksymään.
Vaikka Angel koukuttaa neljännellä kaudellaan tarinankäänteillään, sen taso heittelehtii edelleen rankasti. Joka kerta kun sarja esittää jotain rohkeampaa, mitä siltä odottaisi, palauttaa se pian katsojansa takaisin maan pinnalle: jokaista Wesleyn Lilahin ruumiin äärellä vietetyn sisäisen kamppailun kaltaista hetkeä seuraa aina yksi Gunnin ja Gwen-mutantin yhteisen täytejakson veroinen yhdentekevyys. Lisäksi suurimmista juonikudelmista paistaa viimeistään tässä vaiheessa ikävästi läpi niiden suunnittelemattomuus.
Angel on Buffyn tavoin kehittynyt pienin askelin jatkuvasti hallitumpaan ja vakuuttavampaan suuntaan. Viidennen kauden täytyy silti pystyä puristamaan irti kaikki mehut hahmojensa sukistakin, jotta show painuisi lopulta mieleen muuna kuin emosarjansa mukiinmenevänä sivujuonteena.
Kommentit
Lähetä kommentti