Hobitti - Smaugin autioittama maa

Harkitsin pitkään, menisinkö katsomaan elokuvateatteriin tuoreimman osan Peter Jacksonin trilogian mittaiseksi venyneestä Hobitti-filmatisoinnista. Odottamaton matka ei nimittäin onnistunut varsinaisesti valloittamaan minua puolelleen. Leffakriitikoiden kehuvia arvosteluja luettuani päätin kuitenkin antaa lopulta Jacksonin näkemykselle toisen mahdollisuuden. Samaa virhettä en tee kolmatta kertaa.

Smaugin autioittama maa nytkähtää liikkeelle yllättävänkin nopeatempoisesti. Siinä missä edellinen elokuva myötäili rauhassa kirjan verkkaisaa alkua, tällä kertaa Bilbo ja kumppanit kaasuttavat sen verran vauhdikkaasti Beornin talolta suoraa päätä Synkmetsään siimekseen, että karhumiehen parta vain hulmuaa heidän pyyhältäessään ohi. Vaikka vierailu Beornin luona lukeutuu eräisiin kirjan lempivaiheisiini kaikessa tolkienmaisessa huumorissaan, ymmärrän sinänsä pätkän tiivistämisen, sillä kohtaus ei ole äärimmäisen keskeinen osa tarinaa, eikä Jacksonin versiossa Keski-Maasta sen tyylinen hassuttelu olisi vain toiminut. Silti jo tässä vaiheessa leffaa aloin aavistella pahaa, sillä kun kiireetön jutustelutuokio sovitetaan alkuperäismateriaalista toimintakohtaukseksi, voi vain arvella, mitä tuleman pitää.

Yhden asian elokuva tekee silti selväksi heti ensimetreiltään lähtien: HFR-kuva on parasta, mitä 3D-rainoille on koskaan tapahtunut. Etenkin Gravityn komean mutta ikävästi nykivän kolmiulotteisuuden jälkeen sulavasti silmien eteen liukuvia Uuden-Seelannin maisemia kelpaa ihailla. Kaksinkertainen kuvataajuus kohtelee kieltämättä edelleen armottomasti vähänkään heikompaa maskeerausta, valaistusta tai tietokone-efektejä, mutta olisi hölmöä laskea tätä itse tekniikan syyksi. Sitä vastoin häiritseväksi seikaksi 3D-kokemuksessa nousevat edelleen huomionhakuiset syvyyskikkailut, kuten katsojaa päin lentelevät kammottavat CGI-mehiläiset, jotka eivät suinkaan jää leffan ainoaksi tällaiseksi tyylitajuttomuudeksi.

Jos Beorn-visiitti käydään filmissä läpi juosten, Synkmetsässä alkaa valitettavasti jo keltainenkin neste roiskua pitkin lahkeita. Lähdemateriaalin pohjalta sankarpoppoon seikkailut Keski-Maan kolkoimmassa korvessa tarjoaisivat elokuvalle oivan hengähdystauon sekä tilaisuuden keskittyä hahmoihinsa, mutta mitään niin hienostunutta on turha odottaa. Konkkaronkan otettua pari askelta puiden katveeseen harhaudutaan välittömästi hallusinaatioihin, jotka unohdetaan pikapikaa, jotta voitaisiin ottaa hieman matsia hämähäkkien kanssa, kunnes ollaankin pölähdetty jo vangeiksi haltiavaltakuntaan. Samalla musiikki pauhaa niin tohkeissaan Eeppisyyttä ja Intensiivisyyttä, että soittamalla sitä taustalla saisi aikaiseksi toimintakohtauksen vaikka Bilbon nenänkaivamisesta. Ennen kuin ensimmäinen puoli tuntia on kerennyt vierähtää, Jackson onkin hukannut rainansa rytmityksen pahemmin kuin Klonkku sormuksensa.

Eräs puoli metsäepisodissa nousee silti positiivisena esille eli se, miten elokuva korostaa otetta, jonka sormus on jo lyhyen ajan sisällä saanut Bilbosta. Yksinkertainen hetki hobitin ja hänen taikaesinettään uhkaavan hämähäkin välillä sopiikin mainiosti tarinan laajempaan ahneusteemaan ja herättää myös toiveita, että tässä filmissä päähahmoa saatettaisiin jopa kehittää johonkin suuntaan. Haave osoittautuu harmi kyllä turhaksi, sillä loput leffasta Bilbo pysyttelee tyystin sivussa omasta kertomuksestaan. Vain kun ryhmän matka uhkaa jäädä jumittamaan heidän kohdatessa esteen, ja olisi jo kiire seuraavaan toimintakohtaukseen, hänet kutsutaan esittämään sormia napsauttamalla ratkaisu ongelmaan.

Haltioiden hovissa Smaugin autioittama maa rauhoittuu ensimmäistä kertaa lyhyeksi tuokioksi esitelläkseen sekä uusia että vanhoja hahmoja. Sormusten herroista tuttu Legolas on kirjoitettu mukaan tarinaan, vaikkei häntä kirjassa erikseen mainitakaan, ja hänen rinnalleen tuodaan myös tuoreena tuttavuutena Evangeline Lillyn esittämä haltianeito, Tauriel. Sen sijaan, että kaksikolle keksittäisiin kuitenkaan mitään järkevää käyttöä, heidän ja Kili-kääpiön välille kehitellään aivan uskomattoman tyhjänpäiväinen kolmiodraama, jossa yksiulotteisten osapuolien vuoksi ei ole mukana lainkaan tunnetta tahi jännitettä, eikä se palvele kerrassaan mitään tarkoitusta. Juustoisalle lööperille tosin uhrataan niin paljon minuutteja, että huvittavasti jopa hajuton ja mauton Kili ennättää kehittyä enemmän elokuvan aikana kuin sen väitetty päähenkilö, Bilbo.

Perusteita Taurielin olemassaololle ei myöskään tarvitse erikseen arvailla, sillä syynä on luonnollisesti härskin laskelmoiva tavoite houkutella filmille lisää naiskatsojia sen kylkeen läiskäistyllä naissivuhahmolla. Miltään muulta tämä ei tunnu kuin kokonaisen sukupuolen aliarvioinnilta, erityisesti kun ottaa huomioon sen, ettei haltia edusta hahmona edes järin imartelevaa naiskuvaa. Rakastuttuaan auttamattoman palavasti ensisilmäyksellä kääpiömieheen hänen keskeiseksi roolikseen leffassa muodostuukin tämän perään haikailevien katseiden luominen örkkien lahtaamisen ohella. Koomisena yksityiskohtana hän ottaa kontolleen myös Gandalfin pestin viime leffasta ilmestyä pelastamaan muut hahmot pinteestä kerta toisensa jälkeen. Lillyn näyttelijänlahjat eivät kaiken lisäksi ole Lostin päivistä kummoisesti kohentuneet, vaikkei hän osassaan aivan vastaavan tason raivostuttavuuteen ylläkään kuin kyseisen show'n ikuisena riippakivenä, Kate Austenina.

Elokuvan toimintakohtausten haukotuttavuus puolestaan iskee vasten kasvoja viimeistään Bilbon ja kääpiöiden paetessa haltiakaupungista tynnyreillä jokea pitkin. Hahmot paljastuvat näet kyvyiltään käytännössä supersankareiksi, sillä heidän suorittamansa stuntit eivät muuttuisi yhtään sen älyttömämmiksi, vaikka jokainen heistä kasvattaisi yhtäkkiä siivet ja pyrähtäisi lentoon. Melskeen keskellä hyvikset ovat myös sen verran kestävää tekoa, että vaikka Sauron päättäisi tiputtaa vuoren heidän päälleen, tuskin kukaan heistä vaivautuisi edes tuumaamaan "auts". Sitä paitsi onnetar suojelee joukkiota niin ahkerasti, että hutiksihan moinen yritys menisi. Jokainen voikin viihdykkeekseen laskeskella, kuinka monta verenhimoista örkkiä vaaditaan siihen, että edes yksi kääpiö saa osuman nuolesta. Mieleni tekisi myös valittaa siitä, etteivät karkureiden avonaiset tynnyrit kiepsahda kumolleen kovimmassakaan kosken myllerryksessä, mutta tässä yhteydessä se menisi jo niuhottamiseksi.

Leffan mäiskeeseen ei ole siis eksynyt tarinankerronnallista panosta yhden pajatsoerän vertaa, minkä vuoksi monimutkaisista taistelukoreografioista on kovin hankala välittää. Ikävystyttävästi toiminnan visuaalinen puoli vieläpä jatkaa Odottamattoman matkan muovista linjaa, eikä lopputuloksessa ole enää jälkeäkään esimerkiksi Sormusten ritareiden loppukähinöiden kaltaisesta kouriintuntuvuudesta. Häsellys tuo ennemminkin mieleen ylipitkäksi venytetyn videopelin välinäytöksen. Bomburin pomppiessa tynnyrillään hiisien päältä puolittain jo odotin, että kuvan yläkulmaan ilmestyisi joka osumalla arvoaan kasvavattava kombolaskuri. Muutoin kelvollisten efektien keskellä kääpiön tempaus myös pistää silmään rumassa keinotekoisuudessaan.

Tietyssä mielessä olen aina pitänyt Jacksonista toimintaohjaajana, sillä tylsimmilläänkin hänen orkestroimansa turpakäräjät ovat yleensä kekseliämpää ja viihdyttävämpää katsottavaa kuin keskimääräinen Hollywood-sähellys. Tällä kertaa sitä vastoin kaikki ovelatkin hetket, kuten Legolasin tuplapääosuma, hukkuvat pöhöttyneen pöljäilyn sekaan, johon on pitänyt ängetä mukaan kaikki - siis aivan kaikki - mahdollinen. Ainoana positiivisena seikkana leffan yhteenotoista voikin sanoa, että sentään ne pysyvät suurimmaksi osaksi selkeinä seurata.

Järvikaupunkiin saavuttaessa alkaakin olla jo ilmeistä, että Smaugin autioittamasta maasta on turha etsiä minkäänlaista tarinantynkää. Sen sijaan kyseessä on Keski-Maan nähtävyysajelu, jossa jokaisessa välietapissa pysähdytään seuraamaan paikallista sirkusesitystä toimintakohtausten muotoon puettuna. Hahmoja roikotetaan mukana vain näön vuoksi, jotta Jacksonilla riittäisi kohkauksen strategisena komentajana yksiköitä liikuteltavaksi yhä monimutkaisempia ja suuruudenhullumpia manöövereitä varten.

Jopa Gandalfin seikkailut Dol Guldurissa tuntuvat vain yhdeltä tekosyyltä vyöryttää lisää CGI-rymistelyä valkokankaalle. Hänen kamppailunsa kovin epävakuuttavasti toteutettua maatuska-Sauronia vastaan taantuu vain yhdeksi puuduttavaksi voimakenttien mittelöksi, joka muistuttaa mielikuvituksettomuudessaan lähinnä Harryn ja Voldemortin viimeistä kaksintaistelua. Velhon juonikaari jääkin tässä trilogian keskimmäisessä osassa hyvin irralliseksi lisämateriaaliksi muihin leffan tapahtumiin nähden.

Elokuvalle tuottaa lisäksi edeltäjänsä tavoin vaikeuksia säilyttää touhotuksessaan sävynsä yhtenäisenä. Muun muassa Stephen Fryn karmeilla tekoviiksillä varustettu järvikaupungin pomomies sekä hänen lipevä apurinsa vetonevat pahiksina lähinnä alakouluikäisiin - leffassa, joka pitää sisällään niinkin lapsiystävällistä kuvastoa kuin irtopäitä ja jättiläishämähäkin raajojen irti repimistä. Samankaltaisesta oireilusta kärsii Odottamattomassa matkassa minut vielä puolelleen voittaneen Martin Freemanin roolisuoritus, sillä välillä hän vaikuttaa näyttelynsä perusteella kuin sitcomista karanneelta. Kieltämättä samanlaisia maneereja oli hänen kohdallaan havaittavissa myös ensimmäisessä filmissä, mutta siinä ne sentään sijoittuivat pitkälti humoristisiin kohtauksiin eivätkä vaaranpaikkoihin, jossa on riski joutua esimerkiksi lohikäärmeen grillaamaksi.

Kaiken muun petettyä asetin silti toivoni Bilbon ja Smaugin kohtaamiseen, sillä pelastihan Odottamattomassa matkassakin erinomaisesti toteutettu arvoituskilpailu Klonkun kanssa paljon siitä, mitä pelastettavissa oli. Huolimatta Martinin ylinäyttelystä ja siitä omituisesta faktasta, että Bilbo päättää edetä vuoren sisään ilman sormusta sormessaan, kohtaus alkaa sinänsä lupaavasti. Kääpiöiden aarteella sekä lohikäärmeellä itsellään riittää nimittäin kokoa ja näköä, minkä lisäksi Benedict Cumberbatch sopii Smaugin ääneksi kuin karvat hobittien jalkoihin.

Jostain ihmeen syystä Jackson tosin päättää juuri näillä main alkaa leikkailla totaalisen yhdentekeviin Järvikaupungin tapahtumiin. Lohikäärmeen sijaan saamme siis seurata niinkin tähdellisiä ohjelmanumeroita kuin Taurielin ja Kilin romanssisoopan syvenemistä, kyrpiintyneen Legolasin painiottelua tämänkertaisen Rakettiryhmä-örkin kanssa sekä Bard-jousiampujan äkillistä pidättämistä syistä, joista eivät ota selvää kuin leffan käsikirjoittajat. Ratkaisu palauttaa surkuhupaisasti mieleen Tähtien Sota -esiosat aloittaneen Pimeän uhan lopputaistelun, jossa keskeltä kovimman jedimätön pompittiin välillä miten sattuu tasan nollaa ihmistä kiinnostaneeseen Jar Jar Binksin sekoiluun.

Tällä ei tosin ole loppujen lopuksi mitään merkitystä, sillä Smaugin vastaanottotuokiostakin paisuu lopulta vain ylipitkä toimintapullataikina. Aluksi älykkäältä vaikuttanut lohikäärme taantuu vieläpä nopeasti unettavan pölvästiksi James Bond -pahikseksi, jolla olisi noin miljoona pomminvarmaa tilaisuutta päästää Bilbo ja kääpiöt päiviltä, mitä hän ei tietenkään tee, koska tarina päättyisi siihen. Jacksonin siirrellessä hahmoja pelinappuloina ympäri CGI-leikkikenttäänsä käsikirjoitus varjeleekin heitä vaaroilta sen verran ahkerasti, ettei mitään jännitettä pääse vahingossakaan syntymään. Hollywoodin luonnonlakeja noudattaen tuli ja sula metalli käyttäytyvät elokuvassa myös kovin kiltisti siinä mielessä, etteivät ne polta sankareita kuin koskettaessaan.

Kaiken kaikkiaan päättömässä ryskeessä ainoaksi kiinnostuksen aiheeksi kohoaakin se, kuinka järjettömiin mittasuhteisiin Jackson pystyy venyttämään alkuperäismateriaalin varsin yksinkertaisen keskustelupainotteisen kohtauksen. Vastaus kuuluu: erittäin. Henkilökohtaisesti lakkasin tyystin välittämästä siinä vaiheessa, kun Thorin tanssahteli Smaugin kuonon päällä, enkä edes muistanut, miten kyseiseen tilanteeseen oli päädytty.

Paljon Smaugin autioittamasta maasta kertookin sovituksena se, miten lähdemateriaalissa käytännössä joka ikinen kertomuksen vaihe on toteutettu leffaa jännittävämmin vähemmällä määrällä kohellusta. Älköön kukaan kuitenkaan kuvitelko, että haukun filmiä siksi, ettei se ollut samanlainen kuin Hobitti kirjana. Minun puolestani Hobitista voi sovittaa vaikka rock-oopperan, jossa Bilbo ja Smaug ottavat toisistaan mittaa valosapeilein, kunhan lopputuloksena on hyvä elokuva. Sitä vastoin Jacksonin tehtailemista lisäyksistä, etenkään toiminnallisista sellaisista, harva tuntuu millään tavoin perustellulta. Ainoastaan Bardin hahmon syventäminen Tolkienin luonnostelmamaisesta kuvauksesta osoittautuu selkeästi järkeväksi päätökseksi.

Kääpiöiden yritettyä listiä liskovastustajansa pudottamalla tämän niskaan sulan kultapatsaan - unohtaen samalla ilmeisesti, etteivät korkea lämpötilat ole kenties tehokkain tapa lohikäärmeestä eroon hankkiutumiseen - leffa loppuu kuin veitsellä leikaten Smaugin painellessa kohti järvikaupunkia. Cliffhanger on suorastaan koomisen tekemällä tehty, sillä kaikkien elokuvan antamien vihjeiden jälkeen tuskin kukaan kirjaa lukematonkaan pystyy olemaan arvaamatta, miten tarina tästä jatkuu. Töksähtävän päätöksensä myötä filmi myös sinetöi täydellisen rakenteettomuutensa, sillä kokonaisuudesta ei ole erotettavissa minkäänlaista kunnollista alkua, keskikohtaa tai loppua.

Smaugin autioittama maa ja sen osakseen saamat myötämieliset arviot puhuvatkin karua kieltä siitä, kuinka vähän nyky-Hollywoodin efektipläjäyksiltä kehdataan vaatia. Ison rahan toiminnan ja efektien lisäksi oikeastaan millään muulla ei vaikuta olevan mitään merkitystä, sillä keskimääräinen istunto vessanpöntölläkin kipuaa tunnetasolla tätä kaksi- ja puolituntista kikkaretta säväyttävämmäksi kokemukseksi. Monesta pikkuseikasta voisi vielä urputtaa, kuten siitä, miten örkit matkaavat Beornin talolta Dol Gulduriin yhdessä iltapäivässä, tai siitä, että vuodenajat ennättävät vaihtua parin kilometrin venematkan aikana. Tämä olisi kuitenkin sama kuin valittelisi jo maahan kaatuneen maidon happamuutta.

Elokuvan lopussa Bilbo kauhistelee ääneen: "Mitä olemmekaan tehneet?", mikä on kysymys, jonka myös Jacksonin ja kumppaneiden olisi toivonut itselleen esittävän. Kenties he toisaalta esittivätkin, mutta vastaus oli liian ilmiselvä: "Jatko-osan."