Hobitti – Smaugin autioittama maa

Harkitsin pitkään, menisinkö katsomaan elokuvateatteriin Peter Jacksonin Hobitti-trilogian tuoreimman osan. Odottamaton matka ei nimittäin onnistunut valloittamaan minua puolelleen. Leffakriitikoiden kehuvia arvosteluja luettuani päätin kuitenkin antaa Jacksonin näkemykselle toisen mahdollisuuden. Samaa virhettä en tee kolmatta kertaa.

Smaugin autioittama maa nytkähtää liikkeelle yllättävän nopeatempoisesti. Siinä missä edellinen elokuva myötäili kirjan verkkaisaa alkua, tällä kertaa Bilbo ja kumppanit kaasuttavat niin vauhdilla Beornin talolta Synkmetsän siimekseen, että karhumiehen parta vain hulmuaa perässä.

Vaikka vierailu Beornin luona lukeutuu kirjan lempivaiheisiini kaikessa tolkienmaisessa huumorissaan, ymmärrän pätkän tiivistämisen. Kohtaus ei ole äärimmäisen keskeinen osa tarinaa, eikä Jacksonin versiossa Keski-Maasta sen tyylinen hassuttelu olisi vain toiminut. Silti jo tässä vaiheessa leffaa aloin aavistella pahaa. Kun kiireetön jutustelutuokiokin muokataan toimintakohtaukseksi, voi vain arvella, mitä tuleman pitää.

Yhden asian elokuva tekee silti selväksi heti ensimetreiltään: HFR-kuva on parasta, mitä 3D-rainoille on tapahtunut. Etenkin Gravityn komean mutta ikävästi nykivän kolmiulotteisuuden jälkeen sulavasti silmien eteen liukuvia Uuden-Seelannin maisemia kelpaa ihailla.

Kaksinkertainen kuvataajuus kohtelee kieltämättä edelleen armottomasti vähänkään heikompaa maskeerausta, valaistusta tai tietokone-efektejä. Olisi silti hölmöä laskea tätä tekniikan syyksi. Sitä vastoin 3D-kokemuksessa häiritsevät edelleen huomionhakuiset syvyyskikkailut, kuten katsojaa päin lentelevät kammottavat CGI-mehiläiset, jotka eivät suinkaan jää leffan ainoaksi tällaiseksi tyylitajuttomuudeksi.

Jos Beorn-visiitti käydään filmissä läpi juosten, Synkmetsässä alkavat jo lahkeet kastua. Lähdemateriaali tarjoaisi kolkossa korvessa elokuvalle hengähdystauon sekä tilaisuuden keskittyä hahmoihinsa, mutta mitään niin hienostunutta on turha odottaa. Puiden siimeksessä seurue joutuu välittömästi hallusinaatioiden valtaan, mutta käsikirjoitus unohtaa ne pikapikaa, jotta sankarit voivat ottaa yhteen hämähäkkien kanssa, kunnes he ovatkin pölähtäneet jo vangeiksi haltiavaltakuntaan. Samalla musiikki pauhaa niin tohkeissaan eeppisyyttä ja intensiivisyyttä, että sitä soittamalla saisi aikaiseksi toimintakohtauksen vaikka nenänkaivamisesta. Ennen kuin ensimmäinen puoli tuntia on kerennyt vierähtää, Jackson on hukannut rainansa rytmityksen pahemmin kuin Klonkku sormuksensa.

Sentään elokuva korostaa onnistuneesti, kuinka vahvan otteen sormus on lyhyen ajan sisällä saanut Bilbosta. Yksinkertainen hetki hobitin ja hänen taikaesinettään uhkaavan hämähäkin välillä sopii nimittäin mainiosti tarinan laajempaan ahneusteemaan. Se herättää myös toiveita, että tässä filmissä päähahmoa viimein kehitetään johonkin suuntaan.

Haave osoittautuu turhaksi, sillä loput leffasta Bilbo pysyttelee tyystin sivussa omasta kertomuksestaan. Vain kun ryhmän matka uhkaa jäädä jumittamaan, ja olisi jo kiire seuraavaan toimintakohtaukseen, hänet kutsutaan esittämään ratkaisu ongelmaan sormia napsauttamalla.

Haltioiden hovissa Smaugin autioittama maa rauhoittuu ensimmäistä kertaa lyhyeksi tuokioksi esitelläkseen sekä uusia että vanhoja hahmoja. Sormusten herroista tuttu Legolas on kirjoitettu mukaan tarinaan, vaikkei häntä kirjassa erikseen mainitakaan. Hänen rinnalleen tuodaan myös tuoreena tuttavuutena Evangeline Lillyn esittämä haltianeito, Tauriel.

Sen sijaan, että kaksikolle keksittäisiin mitään järkevää tekemistä, heidän ja Kili-kääpiön välille kehitellään uskomattoman tyhjänpäiväinen kolmiodraama. Yksiulotteisten osapuolien vuoksi siinä ei ole mukana lainkaan tunnetta tahi jännitettä, eikä se palvele kerrassaan mitään tarkoitusta. Juustoisalle lööperille tosin uhrataan niin paljon minuutteja, että huvittavasti jopa hajuton ja mauton Kili ennättää kehittyä enemmän elokuvan aikana kuin sen väitetty päähenkilö, Bilbo.

Perusteita Taurielin olemassaololle ei myöskään tarvitse erikseen arvailla, sillä syynä on tietysti härskin laskelmoiva yritys houkutella filmille lisää naiskatsojia. Tämä tuntuu ainoastaan kokonaisen sukupuolen aliarvioinnilta, erityisesti kun ottaa huomioon sen, ettei haltia edusta hahmona edes järin imartelevaa naiskuvaa. Rakastuttuaan auttamattomasti ensisilmäyksellä kääpiömieheen hänen keskeiseksi roolikseen leffassa muodostuu tämän perään haikailu örkkien lahtaamisen ohella. Koomisena yksityiskohtana hänelle lankeaa myös Gandalfin pesti viime leffasta ilmestyä pelastamaan muut hahmot pinteestä kerta toisensa jälkeen. Lillyn olemattomat näyttelijänlahjat eivät kaiken lisäksi ole Lostin päivistä kummoisesti kohentuneet.

Elokuvan toimintakohtaukset alkavat vuorostaan haukotuttaa viimeistään Bilbon ja kääpiöiden paetessa haltiakaupungista tynnyreillä jokea pitkin. Tietokone-efektikohelluksessa hahmot paljastuvat näet liki supersankareiksi sekä ketteryydeltään että kestävyydeltään. Onnetar myös suosii heitä alituiseen, sillä vaaditaan loputtomasti verenhimoisia örkkejä, jotta edes yksi kääpiö saa osuman nuolesta. Mieleni tekisi myös valittaa siitä, etteivät karkureiden avonaiset tynnyrit kiepsahda kumolleen kovimmassakaan kosken myllerryksessä, mutta tässä yhteydessä se menisi jo niuhottamiseksi.

Leffan mäiskeessä ei ole tarinankerronnallista panosta siis yhden pajatsoerän vertaa, minkä vuoksi monimutkaisista taistelukoreografioista on kovin hankala välittää. Ikävystyttävästi toiminnan visuaalinen puoli vieläpä jatkaa Odottamattoman matkan muovista linjaa. Lopputuloksessa ole enää jälkeäkään esimerkiksi Sormusten ritareiden loppukähinöiden kaltaisesta kouriintuntuvuudesta. Häsellys tuo ennemminkin mieleen ylipitkäksi venytetyn videopelin välinäytöksen. Bomburin pomppiessa tynnyrillään hiisien päältä puolittain jo odotin, että kuvan yläkulmaan ilmestyisi joka osumalla arvoaan kasvavattava kombolaskuri.

Tietyssä mielessä olen aina pitänyt Jacksonista toimintaohjaajana, sillä tylsimmilläänkin hänen orkestroimansa turpakäräjät ovat yleensä kekseliämpää ja viihdyttävämpää katsottavaa kuin keskimääräinen Hollywood-sähellys. Tällä kertaa kuitenkin kaikki oivallukset, kuten Legolasin tuplapääosuma, hukkuvat pöhöttyneen pöljäilyn sekaan. Sitä elokuvassa puolestaan riittää.

Jopa Gandalfin seikkailut Dol Guldurissa tuntuvat vain yhdeltä tekosyyltä vyöryttää lisää tunnotonta CGI-rymistelyä valkokankaalle. Hänen kamppailunsa epävakuuttavasti toteutettua maatuska-Sauronia vastaan taantuu vain yhdeksi puuduttavaksi voimakenttien mittelöksi, joka muistuttaa mielikuvituksettomuudessaan Harry Potterin ja Voldemortin viimeistä kaksintaistelua. Velhon juonikaari jääkin tässä trilogian keskimmäisessä osassa hyvin irralliseksi lisämateriaaliksi muihin leffan tapahtumiin nähden.

Elokuvalle tuottaa lisäksi edeltäjänsä tavoin vaikeuksia säilyttää touhotuksessaan sävynsä yhtenäisenä. Muun muassa Stephen Fryn karmeilla tekoviiksillä varustettu järvikaupungin pomomies sekä hänen lipevä apurinsa vetonevat pahiksina lähinnä alakouluikäisiin – leffassa, joka pitää sisällään niinkin lapsiystävällistä kuvastoa kuin irtopäitä ja jättiläishämähäkin raajojen irti repimistä.

Vastaavanlaisesta oireilusta kärsii Martin Freemanin roolisuoritus, joka voitti minut vielä puolelleen Odottamattomassa matkassa. Välillä hän nimittäin vaikuttaa näyttelynsä perusteella kuin sitcomista karanneelta. Kieltämättä hän nojasi samanlaisiin maneereihin myös ensimmäisessä filmissä, mutta siinä ne sentään sijoittuivat pitkälti humoristisiin kohtauksiin. Kun päähahmo hassuttelee jatkuvasti vaaranpaikassa kuin vaaranpaikassa, se syö ikävästi filmin draaman tuntua.

Kaiken muun petettyä asetin toivoni Bilbon ja Smaugin kohtaamiseen. Pelastihan Odottamattomassa matkassakin erinomaisesti toteutettu arvoituskilpailu Klonkun kanssa paljon.

Huolimatta Martinin ylinäyttelystä ja siitä omituisesta faktasta, että Bilbo päättää edetä vuoren sisään ilman sormusta sormessaan, kohtaus alkaa lupaavasti. Kääpiöiden aarteella sekä lohikäärmeellä itsellään riittää nimittäin kokoa ja näköä. Lisäksi Benedict Cumberbatch sopii Smaugin ääneksi kuin karvat hobittien jalkoihin.

Jostain ihmeen syystä Jackson tosin leikkaa kohtaamisen ristiin yhdentekevien Järvikaupungin tapahtumien kanssa. Lohikäärmeen sijaan saamme siis seurata niinkin tähdellisiä ohjelmanumeroita kuin Taurielin ja Kilin romanssia, Legolasin painia tusinaörkkipomon kanssa sekä Bard-jousiampujan äkillistä pidätystä syistä, joista eivät ota selvää kuin leffan käsikirjoittajat. Ratkaisu palauttaa surkuhupaisasti mieleen Tähtien Sota -esiosat aloittaneen Pimeän uhan lopputaistelun, jossa keskeltä kovimman jedimätön pompittiin tasan nollaa ihmistä kiinnostaneeseen Jar Jar Binksin sekoiluun.

Häiritsevällä loikkimisellakaan ei ole silti lopulta merkitystä, sillä koitoksesta Smaugin kanssa paisuu vain ylipitkä toimintapullataikina. Aluksi älykkäältä vaikuttanut lohikäärme taantuu nopeasti unettavan pölvästiksi James Bond -pahikseksi. Hänellä olisi noin miljoona pomminvarmaa tilaisuutta päästää Bilbo ja kääpiöt päiviltä. Sitä hän ei tietenkään tee, koska tarina päättyisi seinään.

Jacksonin siirrellessä hahmoja pelinappuloina ympäri CGI-leikkikenttäänsä käsikirjoitus varjelee heitä vaaroilta sen verran ahkerasti, ettei mitään jännitettä pääse vahingossakaan syntymään. Hollywoodin luonnonlakeja noudattaen tuli ja sula metalli käyttäytyvät elokuvassa myös kovin kiltisti siinä mielessä, etteivät ne polta sankareita kuin koskettaessaan.

Kaiken kaikkiaan päättömässä ryskeessä ainoaksi kiinnostuksen aiheeksi kohoaa se, kuinka järjettömiin mittasuhteisiin Jackson pystyy venyttämään alkuperäismateriaalin varsin yksinkertaisen keskustelupainotteisen kohtauksen. Vastaus kuuluu: erittäin. Henkilökohtaisesti lakkasin tyystin välittämästä siinä vaiheessa, kun Thorin tanssahteli Smaugin kuonon päällä, enkä edes muistanut, miten kyseiseen tilanteeseen oli päädytty.

Paljon Smaugin autioittamasta maasta kertookin sovituksena se, miten lähdemateriaalissa joka ikinen kertomuksen vaihe on toteutettu leffaa jännittävämmin vähemmällä määrällä melua ja melskettä. Älköön kukaan kuitenkaan kuvitelko, että haukun filmiä siksi, ettei se ollut samanlainen kuin Hobitti kirjana. Minun puolestani Hobitista voi sovittaa vaikka rock-oopperan, jossa Bilbo ja Smaug ottavat toisistaan mittaa valosapeilein, kunhan lopputuloksena on hyvä elokuva. Sitä vastoin Jacksonin tehtailemista lisäyksistä, etenkään toiminnallisista sellaisista, harva tuntuu millään tavoin perustellulta. Ainoastaan Bardin hahmon syventäminen Tolkienin luonnostelmamaisesta kuvauksesta osoittautuu järkeväksi päätökseksi.

Kääpiöiden yritettyä listiä liskovastustajansa pudottamalla tämän niskaan sulan kultapatsaan – unohtaen samalla, etteivät korkea lämpötilat liene tehokkain tapa lohikäärmeen taltuttamiseen – leffa loppuu kuin veitsellä leikaten. Cliffhanger, jossa Smaug painelee kohti järvikaupunkia, on suorastaan koomisen tekemällä tehty. Kaikkien elokuvan antamien vihjeiden jälkeen tuskin kenellekään jää epäselväksi, miten tarina tästä jatkuu.

Töksähtävän päätöksensä myötä filmi myös sinetöi täydellisen rakenteettomuutensa. Kokonaisuudesta ei ole erotettavissa minkäänlaista kunnollista alkua, keskikohtaa tai loppua.

Smaugin autioittama maa ja sen osakseen saamat myötämieliset arviot puhuvat karua kieltä siitä, kuinka vähän nyky-Hollywoodin efektipläjäyksiltä kehdataan vaatia. Ison rahan toiminnan ja efektien ohella millään muulla ei vaikuta olevan merkitystä. Hobitti-trilogian keskimmäinen osa on päätön ja pauhaava 3D-huviajelu Keski-Maan läpi, josta on turha etsiä sisältöä tai johdonmukaisuutta.

Elokuvan lopussa Bilbo kauhistelee ääneen: "Mitä olemmekaan tehneet?" Tämä on kysymys, jonka myös Jacksonin ja kumppaneiden olisi toivonut itselleen esittävän. Kenties he toisaalta esittivätkin, mutta vastaus oli liian ilmiselvä: "Jälleen yhden rahakkaan jatko-osan.