Baby Driver

(2017)

Kulttiohjaaja Edgar Wright keksi, että toimintakomedian saa aikaan leikkaamalla ja synkronisoimalla toiminnan musiikin tahtiin. Ja katso, Baby Driver on syntynyt! Voisin inistä, että sisältöä leffaan on tosin eksynyt ohuemmin kuin särvintä laihialaiselle voileivälle. Ottaen kuitenkin huomioon, että sen soundtrack soi Spotifystani neljättä kuukautta, saattaisin vaikuttaa tekopyhältä.

Cornetto-trilogiastaan tunnettua Wrightia on tituleerattu nopeiden leikkauksien mestariksi – erityisesti niiden valjastamisessa komiikan tarkoituksiin. Baby Driverin musikaalikaahailua onkin huomattavasti kiinnostavampaa seurata kuin tyypillistä mukahauskalla läpänheitolla terästettyä toimintatuhnua. The Jon Spencer Blues Explosionin Bellbottoms-kappaleeseen sovitettu vetävä alkukohtaus tekee jo selväksi, ettei asialla ole kuka tahansa tusinamaakari.

Toisin kuin moni muu suurelle yleisölle suunnattu viihdepläjäys, Baby Driver erottuu edukseen siinä, että se luottaa katsojaansa. Ekonominen leikkaus karsii pois kaiken turhan: päähenkilö voi vain vilkaista autoa kohden, jonka hän aikoo varastaa, ja seuraavalla otoksella istua jo sen ratissa.

Wrightille tunnusomainen metatason huumori leimaa myös hänen uutukaistaan. Aivan ohjaajan parhaimpien, kuten Hot Fuzzin, sfääreihin ei komediatykityksessä ylletä. Silti mukaan mahtuu monta hilpeää kohtausta, joissa viittaaminen muihin elokuviin tai elokuvan luonteeseen itseensä on pääosassa. Gangsterit siteeraavat toisilleen Monsterit Oy:ta ja sekoittavat valeasuja valitessaan Michael Myersin Mike Myersiin. Kevin Spacey puolestaan paljastuu ilmiömäiseksi piirtäjävelhoksi kameran katsoessa taktisesti pois hänen raapustuksistaan.

Baby Driver ei olisi sama leffa ilman tautisen tarttuvaa musiikkiraitaansa. Biisivalikoima pitää joukossaan juuri sopivan tuttuja hittejä muttei taannu kuitenkaan liikaan massojen kosiskeluun. Queenilta on esimerkiksi piristävää kuulla filmin loppuhuipennuksessa Brighton Rock kaikkein puhkisoitetuimpien kappaleiden sijaan. 70-luvun klassikko ja taattu korvamato, Focuksen Hocus Pocus, herätellään puolestaan eloon yhdessä leffan svengaavimmista toimintakohtauksista.

Elokuvan sivurooleihin on kasattu paljon tunnettuja nimiä. Spacey, Jamie Foxx, Jon Hamm ja Joe Bernthal ovat osissaan hauskoja mutteivät ryöstä koko show'ta. Päähenkilön, Babyn, näyttelijä Ansel Egort saakin hiljaisen hahmon kengissään tilaa todistaa, ettei hänen tarvitse komediaesiintyjänä hävetä muiden rinnalla.

Wrightin filmi on viihdearvostaan huolimatta ristiriitainen teos. Tarinallisesti tai tematiikaltaan se ei nimittäin tarjoa mitään omaperäistä. Juonikin on lähes hiilikopio Nicolas Winding Refnin Drivestä: Rikollisuuksiin sotkeutunut mestarikuski tapaa unelmien naisen, mutta gangsterikuviot eivät päästä otteestaan. Keikka menee kohtalokkaasti pieleen, ja välit roistojen kanssa selvitellään väkivalloin, kunnes vain päähenkilö seisoo voittajana.

Tympäisevin puoli leffassa on sen härskisti päälleliimattu rakkaustarina. Babyn suhde Lily Jamesin esittämään Deboraan tuntuu jopa elokuvan sisällä epäuskottavalta aina ensitapaamisestaan lähtien. Surkuhupaisasti nainen roikkuu hengenvaaralliseen pinteeseen ajautuneen kriminaalin matkassa jotakuinkin yhtä vahvoin motiivein kuin Cindy Iso-Arskan kyydissä Commandossa. Tästä huolimatta hahmojen välinen rakkaus säilyy tietysti kokonaiset viisi vuotta, jotka Baby viettää elokuvan lopussa vankilassa.

Loppuaan kohden filmi menettää myös parhaimman otteensa. Toinen toistaan mukaansatempaavampien toimintakohtausten jälkeen elokuvan olettaisi kohoavan viimeiseen ilotulitukseensa. Parkkihalliin sijoittuva yhteenotto Hammin pahishahmon ja pääkaksikon välillä on kuitenkin lievä antikliimaksi. Auto vastaan autoa -taistelu ei yllä näyttävyydessään leffan huippuhetkien tasolle. Kamppailun ratkeaminen niskan päälle päässeen antagonistin ylimielisyyteen on lisäksi laiskaa käsikirjoittamista.

Kaiken audiovisuaalisen karkkinsa alla Baby Driver on pohjimmiltaan hyvin puoleensavetävää mutta yhdentekevää höttöä. Minkäänlaisia syvempiä merkityksiä leffasta on turha yrittää etsiä. Babyn hahmokaaren voisi toki ajatella tiivistyvän siihen, ettei menneisyyttään ja tekojaan voi paeta loputtomiin vaan lopulta on otettava vastuu virheistään. Teemaa kuitenkin käsitellään hyvin pinnallisesti.

Myös moniin Wrightin muihin teoksiin verrattuna Baby Driver tuntuu ontolta. Hänen aiemmat genrerajoja rikkovat pastissinsa ovat leikitelleet rohkeammin elokuvalla mediana. Niiden parodia on ohjannut oivaltavasti huomiota kirjoittamattomiin odotuksiimme leffoja ja taiteenmuodon eri lajityyppejä kohtaan. Lisäksi ne ovat paljastuneet usein hilpeän yllätyksellisiksi siinä, missä hänen uusimpansa osoittautuu tarinaltaan suorastaan tylsäksi.

Kaikkien filmien ei toisaalta tarvitse olla käänteentekevän kekseliäitä tai sanomaltaan mullistavia. Samalla olen kuitenkin jo hieman kyllästynyt elokuviin, jotka ratsastavat yksinomaan sillä, mikä on yleisön mielestä kulloinkin siistiä, viihdyttävää ja aktivoi tasaiseen tahtiin aivojen mielihyväkeskusta. Baby Driver painuu mieleen kuin ylipitkänä musiikkivideona, joka ansiosta muistaa jälleen, mikä oli se kappale, jossa laulettiin lai-lala-lai-lala-lai-lala-lai-lala-lai-lala-lai-lala-humppam-paa. Ansio kai sekin.