Olen hieman ihmetellyt, miten West Side Story keräsi aikanaan ylistystä ja rohmusi kaikki vuotensa Oscarit mutta nykyään tulee mainituksi melko harvoin, kun parhaita leffoja listataan. Eipä filmiä löydy Syy selvisi, sillä elokuva on pinnalta korea mutta ontto ja tuskaisen ylipitkä kokemus. Mitään jakoja sillä ei olisi pitänyt olla Oscar-kisassa esimerkiksi saman vuoden Nürnbergin tuomiota vastaan.
West Side Story on sovitus samannimisestä Broadway-musikaalista, joka puolestaan on Julia ja Romeo -mukaelma siirrettynä 1950-luvun New Yorkiin. Capuletien ja Montaguen roolin ottavat Jetsit ja Sharksit, jotka eivät nimestään huolimatta ole lätkäjoukkueita vaan nuorisojengejä. Jetsit koostuvat valkoihoisten siirtolaisten ongelmakakaroista ja Sharksit puolestaan puertoricolaisista maahanmuuttajista, joten tältä pohjalta saadaan aikaan myös kevyttä sosiaalista kommentääriä. Ajankohtaisimmalta tarinassa tuntuu se, että poliisi on rasisti ja syrjivä kaikkia kohtaan.
Elokuvasovitukset musikaaleista ovat herkästi pettymyksiä, sillä jos tarinallinen sisältö on ohut, pelkän koreografian on vaikea tehdä samaa vaikutusta kuin lavalta teatterissa nähtynä. West Side Storyn tanssikohtaukset, jossa eri tyylilajivaikutteet jazzista balettiin rakentavat hahmojen persoonia, ovat toki komeita ja näin tanssia harrastavalle filmin parasta antia. Silti en voi olla ajattelematta, miten lattea vaikutelma todennäköisesti on verrattuna siihen, jos kaikki tapahtuisi ilman leikkauksia suoraan silmien edessä.
Oma mielipiteitä jakava puolensa ovat elokuvan jenginuoret, jotka puhkeavat jatkuvasti lauluun ja tanssiin ja syytävät dialogia kuten: "Womb to tomb! Birth to earth!" Heitä on täysin mahdoton ottaa vakavasti ja meno on niin tekopirteää välillä, että tekee mieli työntää sormet kurkkuun. Voin kuvitella, että musikaalivihaajille tämä filmi on pahinta myrkkyä. Toisaalta kulta-ajan Hollywood-musikaalityylissä on oma nautittava viattoman hupsu estetiikkansa, jota nykypäivänä ei enää elokuvissa kohtaa kuin kenties La La Landin tapaisissa tarkoituksellisissa kunnianosoituksissa.
West Side Storyn visuaalisuutta on kehuttava erityisesti sen lavastuksesta ja värimaailmasta. Kohtauksissa käytetään hyödyksi niin autenttisia ympäristöjä kuin studiolavastustakin, mikä luo filmiin hieman epätodellisen, sadunomaisen vaikutelman. Punainen väri on puolestaan vahvasti läsnä aina katujen tiiliseinistä auringon valaisemaan iltataivaaseen, mikä antaa leffalle uniikin ilmeen. Värikkäällä puvustuksella taas onnistutaan korostamaan keskeisiä hahmoja ja vahvistamaan entisestään tuntua siitä, että tapahtumat sijoittuvat meidän maailmamme sijaan elokuvatodellisuuteen.
Klassikkomusikaalin ehdottomasti suurin riippakivi on kuitenkin sen kahden onton päähahmon, puertoricolaisen Marian sekä puolalaistaustaisen Tonyn, romanssi. Se on nimittäin imelää Hollywood-huttua sieltä kaikkein siirappisimmasta päästä. Parivaljakko rakastuu tietysti ensisilmäyksellä, ja loppuleffan he viettävät kujerrellen toisilleen toinen toistaan karmivampia lemmenlurituksia. Näistä leikkaamalla filmiä voisi valehtelematta tiivistää ainakin kolmanneksen.
Minkäänlaista kaksikon tai heidän suhteensa syventämistä ei harrasteta eikä heidän rakkaustarinaansa voi siten millään tavalla myötäelää. Se rikkoo myös kaikki uskottavuuden rajat jopa elokuvan sisällä. En voikaan millään sulattaa sitä, että Maria ottaisi avosylin vastaan veljensä murhaajan, jonka tämä on tuntenut vasta vuorokauden.
Leffan sosiaalisia ongelmia käsittelevä puoli tuo sentään tarinaan hieman substanssia. Huvitusta tosin aiheuttaa se, kun puertoricolaisia esittävät valkoihoiset amerikkalaiset näyttelijät laulavat: "Life is all-right in America / If you're white in America".
Toki elokuvassa esiintyy 1960-luvulle epätavanomaisesti sivuroolissa Marian siskona puertoricolainen Rita Moreno – jonka ihoa tosin meikattiin ruskeammaksi, jotta se olisi yhdenmukainen valkoihoisten näyttelijöiden brownfacejen kanssa. America-kappaleen lyriikoita muutettiin myös alkuperäismusikaalista elokuvaan vähemmän Puerto Ricolle naureskelevaksi ja enemmän Amerikka-kriittiseksi. Silti nykypäivänä leffaa katsoessa on vaikea välttyä tekopyhyyden vaikutelmalta.
Tässä piileekin kenties yksi syistä, miksi filmin suosio ei ole säilynyt nykypäivään yhtä vahvana. Roger Ebert kirjoitti ilmeisen osuvasti: "West Side Story was the kind of musical people thought was good for them, a pious expression of admirable but unrealistic liberal sentiments, and certainly its street gangs at war -- seem touchingly innocent compared to contemporary reality." Ylipitkä, pramea, pinnallisen romanssin varassa lepäävä musikaali, joka kertoo hurskastelevan tarinan syrjinnästä, rasismista ja sosiaalisista ongelmista, on jälkeenpäin tarkasteltuna turhankin itseään täynnä.
Kommentit
Lähetä kommentti