Hollywoodin suhtautuminen Amerikan alkuperäisväestöön on historiallisesti vähintäänkin ristiriitainen. Kevin Costnerin seitsemän Oscarin rohmu, Tanssii susien kanssa, onnistuu siinä, missä moni edeltäjä ei. Se kuvaa nimittäin intiaanit sekä inhimillistettyinä että kunnioittavasti. Tätä faktaa ei kenties moni enää ymmärrä nykypäivänä arvostaa, niin kuin pitäisi.
Pohjimmiltaan Costnerin teos on samanlainen "valkoinen mies alkuperäisväestön keskellä" -filmi kuin Viimeinen mohikaani tai sen monet myöhemmät jäljittelijät, kuten Viimeinen samurai tai Avatar. Silti leffan eduksi on katsottava, että se käsittelee ensisijaisesti valkoihoisen jenkin integroitumista toiseen kulttuuriin eikä niinkään nousemista "valkoiseksi pelastajaksi". Yhden ison taistelun ratkaisevat hänen natiiveille toimittamansa aseet, mutta missään vaiheessa päähahmosta ei nouse siouxien keskelle ylivertaista soturia. Elokuvan huipennuksessa hän on jopa sitä vastoin pelastettavan roolissa.
Tanssii susien kanssa tarjoaa kauniin kuvauksen Yhdysvaltain rajaseudusta sekä intiaanien elämästä siellä. Otokset preerialta ovat todella komeita, ja maisemista huokuu lumoava eristäytyneisyyden tunne. Sioux-kulttuuria käsitellään myös ymmärtääkseni kohtalaisen uskottavasti. Hiljattaisen luottamuksen sekä ystävyyden syntyminen samaa kieltä osaamattomien ihmisten välille on puolestaan varsin sympaattista ja vangitsevaa seurattavaa.
Leffassa on myös muutamia hurjia joukkokohtauksia, joista erityisesti biisonien metsästys jää mieleen. Nykypäivänä moinen toteutettaisiin CGI:lla, joten on sykähdyttävää katsoa tuhansien eläinten myllertävän konkreettisesti kameran edessä sekä näyttelijöiden suorittavan stuntteja niiden keskellä.
Sinällään Costnerin ohjaustyön ytimessä on hyvin tavanomainen Hollywood-tarina, jossa päähenkilöstä kehkeytyy kunnioitettu sankari, ja hän voittaa unelmiensa naisen sydämen. Hahmojen persoonat ja ihmissuhteet eivät ole järin syvällisiä, ja erityisesti romanssisivujuonne on tavanomaisen höttöinen.
Päiväkirjamainen kertojaääni, jonka Avatarkin apinoi, on myös tarpeettoman selittelevä. Elokuva voisi aivan hyvin keskittyä kuviin ja tunnelmiin asioiden auki tavuttamisen sijaan.
Silti leffasta löytyy sydäntä ja tarinaa huomattavasti enemmän kuin vaikkapa puisevasta Viimeisestä mohikaanista. Tässä filmissä on myös intiaanisivuhahmoja statistien sijaan merkittävissä osissa pelkän pahiksen ohella.
Tarinan tuttuudesta lienee syyttäminen osaksi lukuisia jäljittelijöitä. Ainoa hetki, joka yllätti minut, oli taistelu Pawnee-sotureita vastaan, jossa pääkonnaksi alustettu Wes Studin (myös pahis Viimeisessä mohikaanissa!) hahmo hoidetaan välittömästi poissa päiviltä. Tämä on hieno ratkaisu, sillä elokuva ei todellakaan kaivannut tarinaansa kliseistä suurta pahista.
Koska Tanssii susien kanssa on eräänlainen Hollywoodin historian taakan sovitustyö, sen lopetus jää harmillisen pliisuksi. Sen sijaan, että sankari poistuu intiaanien luota ylistettynä ystävänä ja alkuperäisasukkaiden kohtalo jätetään sivumaininnaksi lopputeksteihin, olisin kaivannut paljon karumpaa ja synkempää seurausten käsittelyä. Suoraan sanottuna leffan loppu olisi vaatinut konkreettista tragediaa ollakseen historialle rehellinen ja näyttääkseen aidosti, mihin tämä kahden kulttuurin kohtaaminen lopulta johti. Hyvän mielen jättäminen tuntuu katsojan päähäntaputtelulta.
En odottanut Costnerin magnum opukselta paljoa, joten se pääsi yllättämään varovaisen positiivisesti. Katsoin 180-minuuttisen version, joka sekin sai jo harmittelemaan, ettei tällaista eeppisen elokuvan genreä edustavia järkäleitä enää käytännössä tehdä Hollywoodissa. Vaikka Tanssii susien kanssa on kelpo filmi, vastaavista leffoista edelleen ykkössuosikkini (ainakin muistikuvien perusteella) on Arthur Pennin klassikko, Pieni suuri mies. Sekin oman aikansa lännenelokuvan dekonstruktio.
Kommentit
Lähetä kommentti