Mosul

Paljon armottomammaksi sodankäynti ei enää muutu kuin Netflix-elokuvassa Mosul. Irakin suurkaupungin kaduilla vankeja ei oteta eikä kuolleita kavereita keretä jäädä suremaan. Leffan kuvaamat Nineveh-erikoisjoukot eivät todellakaan ole mitään pyhimyksiä vaan puhtaita sotarikollisia, vaikka taistelevatkin niin sanottujen hyvisten puolella. Motiivit ovat toki inhimilliset aina läheisten pelastamisesta koston jakamiseen vielä kammottavammalle vastapuolelle.

Kyseessä on siitä erikoinen amerikkalaissotafilmi, etteivät pääosassa ole amerikkalaiset vaan irakilainen SWAT-ryhmä, joita esittävät arabiaa puhuvat arabisyntyiset näyttelijät. Kerrankin asioita siis katsotaan niiden ihmisten näkökulmasta, joihin sota on aivan ensisijaisesti vaikuttanut. Tietysti myös Mosulin tapauksessa varsinaisille konfliktin uhreille tarjoaa laihan lohdun amerikkalainen viihdeleffa sodasta, jonka yhtenä pääsyyllisenä jenkit itse ovat toisella puolella maapalloa ensin ristiretkeilleet.

Viihde-elokuva Mosul nimittäin ensisijaisesti on. Sen tapahtumat sijoittuvat yhden päivän ajalle, josta verisiä taisteluita ei puutu. Osa kriitikoista on huomauttanut juonen tietynlaisesta videopelimäisyydestä, sillä hahmot rynnistävät toimintakohtauksesta toiseen ja eksyvät lyhyen hengähdystaukojen välissä pieniin sivutehtäviin.

Silti toiminta sijoittuu niin brutaaliin todellisuuteen ja on sen verran intensiivistä, että siitä kiinnostuu väkisinkin. Marrakesh naamioidaan onnistuneesti Mosuliksi, jossa kuolema voi vaania joka nurkan takana. Sielläolon tuntu on filmissä vahva, ja sisällöltään se on ilmeisesti myös varsin realistinen.

Aivan Black Hawk Downin tai Pelastakaa sotamies Ryanin tasoiseen kuvaukseen filmi ei pääse, sillä ISIS:n ja SWAT-tiimin välisissä yhteenotoissa leikkaus sekoittaa välillä pään erityisesti vastakuvaotoksissa sen suhteen, kumman puolen näkökulmasta tapahtumia katsellaan. Taistelijoiden univormujakaan ei ole helpoin erottaa toisistaan.

En voi myöskään olla ihmettelemättä, miksi jenkkisotaelokuvissa sotilaat kulkevat aina noin metrin etäisyydellä toisistaan pahimmassakin kuolemanloukussa. Tämä saattaa olla kenties todellisuutta, mutta eikö joukkojen yhteenpakkautumisen luulisi jättävän alttiiksi sille, että yksikin yllättämään pääsevä vastapuolen taistelija lakaisee koko joukon matalaksi kerralla?

Sotaleffoissa hahmot jäävät usein pahvisiksi ja heitä on vaikea erottaa toisistaan. Mosulissa pari tärkeintä rekisteröityvät sentään tajuntaan. Adam Bessan esittämä nuori kylmähermoinen Kawa rekrytoidaan erikoisjoukkoihin, ja hän toimii siten yleisön sijaishahmona. Hurt Lockeristakin tuttu Suhail Dabbach puolestaan esittää karismaattista ryhmän komentajaa, Jasemia, jonka voimakas porautuva katse kertoo välittömästi, että kyseessä on taistelun paaduttama mutta joukkoihinsa isällisesti suhtautuva veteraani.

Nostan peukun pystyyn Mosulille suosituksen merkiksi. Kyseessä ei ole maailman mieleenpainuvin taistelukuvaus mutta ehdottomasti keskimääräistä kiinnostavampi genrensä edustaja ja paremman pään Netflix-tuotantoa. Samasta aiheesta katsoisi mielellään myös syväluotaavamman ja pohdiskelevamman kuvauksen, mutta käy se näinkin.