Masaki Kobayashin eeppinen The Human Condition -trilogia päättyy komeammin kuin osasin odottaakaan. Saagan kolmas elokuva, A Soldier's Prayer, on jännittävällä tavalla erilaista sotaelokuvaa. Enpä ole ennen nimittäin nähnyt kuvausta sodan hävinneistä taistelijoista yrittämässä vain selvitä vihollisen valtaamalta maalta hengissä kotiin
Siinä missä Kobayashin kolmikon ensimmäinen osa oli monimutkainen usean toimijan ympärille kietoutuva moraalivyyhti ja toinen osa koulutusleiridraamaa suurella lopputaistelulla, kolmas elokuva on eräänlainen road movie. Kaji ja kumppanit yrittävät puikkelehtia hengissä vihollisen linjojen takana edeten paikasta toiseen ja kohdaten matkalla monenlaisia sodan runtelemia hahmoja aina sotilaista siviileihin.
Leffassa on episodimaisempi rakenne kuin edeltäjissään, mutta se ei menoa haittaa. Toisteisuutta on tässäkin osassa mukana, mutta nyt se toimii erinomaisesti tehokeinona. Matkakumppanit lakoavat Kajin ympäriltä yksi toisensa jälkeen seuraavien liittyessä mukaan. Epätoivo ja uupumus kasvavat, ja onkin vain ajan kysymys, milloin taipumattomien piilottelijoiden onni loppuu kesken.
Kajin oma moraali sukeltaa myös sarjan päätöksessä tummempiin vesiin. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa hän tappaa pahaa aavistamattoman puna-armeijan sotilaan, jotta hän voi kumppaneineen ylittää vartioidun tien. Filmin lopussa hän jo puolestaan hukuttaa toisen japanilaissotilaan kirjaimellisesti paskaan puhtaasta kostonhimosta.
Tällainen päähenkilön vähittäinen lankeeminen palvelee tarinaa mainiosti, sillä Kajista on uhannut trilogian aikana kehkeytyä ajoittain liiankin puhtoinen hahmo. Kolmannessa osassa hänestä kasvaa vieläpä joukoilleen elämää suurempi johtaja, jota monet heistä seuraavat uskollisesti vaaraan kuin vaaraan. Hän pysyy silti viimeiseen asti uskollisena vaimolleen siinä, missä muut sotilaat eivät pane pahakseen satunnaisia suhteita matkalla kohdattujen naisten kanssa.
Elokuvan lopetus palauttaa sen sijaan päähenkilön tylysti kuolevaisten kirjoihin. En millään uskonut, että yli yhdeksän tunnin jälkeen filmitrilogialla olisi pokkaa tapattaa sankarinsa yksin ja nälissään lumihankeen, mutta niin se vain tekee. Päätös on lohduttomuudessaan kuin isku palleaan, eikä voi kuin nostaa Kobayashille ja alkuperäisen romaanisarjan kirjoittaneelle Junpei Gomikawalle hattua. Loppujen lopuksi Kajikin on vain yksi sotilas, jonka taipumus puolustaa vastarannankiiskinä arvojaan kirjoittaa hänen kohtalonsa.
Tarinankerronnan ja dialogin taso on edelleen A Soldier's Prayerissa todella korkea. Ihmettelin, mikä elokuvasarjasta tekee niin autenttisen tuntuisen verrattuna muihin aikalaisteoksiin, kunnes minulle selvisi, että se sovittaa Gomikawan romaanisarjan ääriuskollisesti lähes kohtaus kohtaukselta. Samoin kuin Jäähyväiset aseille -elokuvaversion kohdalla, sovitettu käsikirjoitus saa The Human Conditioninkin tapauksessa etua siitä, että kirjallisuus oli aikanaan elokuvaa monessa mielessä kypsempi narratiivinen taidemuoto.
Jos jostain trilogian huipennuksessa voi valittaa, niin muutamista tarpeettomista takaumista elokuvan alkupuolella. Ne ovat toki sikäli ymmärrettäviä, että sarjan toisen ja kolmannen filmin julkaisussa oli alun perin väliä kokonaiset kaksi vuotta. Myös Kajin ajatuksien ääneen lukeminen esitellään uutena kerronnallisena elementtinä, mutta loppua ajatellen se on perusteltu ratkaisu.
Kobayashin elokuvaeepoksen päätös on kaiken kaikkiaan aivan julmetun hieno paketti, ja nousee varmasti lempileffojeni listalla kärkikymmenikköön. Jo ensimmäisen filmin kohdalla olin myyty, mutta viimeinen osa nivoo kokonaisuuden niin komeasti pakettiin, että aplodit ovat paikallaan. Koko trilogia on yksi taiteenmuotonsa kaikkien aikojen saavutuksia.
A Soldier's Prayer:
Koko trilogia:
Kommentit
Lähetä kommentti