R.L. Stineä on varmasti kiittäminen siitä, että lukemisesta muodostui minulle lapsena aikuisuuteen asti säilynyt harrastus. Goosebumps-kirjat olivat kymmenvuotiaan mielestä jotakuinkin parasta, mitä kirjastosta löytyi, ja kahlasin läpi jokaisen, johon vain näppini sain. Fear Street -sarjankin osia muistan bonganneeni myöhemmällä iällä, mutten ole varma, luinko niistä koskaan yhtäkään.
Fear Street -elokuvatrilogia sovittaa Stinen nuortenkauhua käsittääkseni ennemmin kirjojen hengessä kuin suoraan niiden juonta seuraten. Kyseessä on pastissi, jossa jokainen osa ottaa vaikutteita lajityypin eri aikakausilta ja alagenreistä. Vuoteen 1994 sijoittuva ensimmäinen osa jäljittelee ysärislasheriä yhdistellen siihen elementtejä Stephen Kinging Sen, Stranger Thingsin sekä Buffy, vampyyrintappajan kaltaisista kauhumysteerikasvukertomuksista.
Elokuvan alkaa puhtaana Scream-riffinä, mutta sen keskeisenä kikkana on hetkittäin jopa ovela katsojan odotusten kääntäminen päälaelleen. Ohhoh, murhaaja paljastuu heti alkumetreillä! Ja se herääkin eloon yliluonnollisena zombina! Eikä murhaajia olekaan vain yksi vaan useampia! Mutta nyt kaikki kauhu on tipotiessään, koska leffa on vaaratonta teinihömppää ja hahmoilla on vankat juonihaar– herrajumala!
Odotuksia käännellään ympäri myös hienovaraisemman ennakkoasenteettomuuden tasolla. Päähahmon ex-poikaystävä Sam paljastuukin ex-tyttöystäväksi, sairaanhoitajaksi sopii myös mies, ja nätti tyttö muhinoi yllättäen ylipainoisen nörtin kanssa.
Etniset vähemmistöt ovat lisäksi roolituksessa vahvasti edustettuina, kuten ajan henkeen kuuluu. Nuoret tuntemattomat näyttelijät paljastuvat vieläpä sen verran päteviksi, ettei elokuvan laatu ainakaan heistä jää kiinni.
Teemojensa puolesta Fear Street käsittelee nuorten epäreiluja elämän lähtökohtia. Jo paksulla tussilla alleviivaten nimetyt Shadyside ja Sunnyvale viestivät sanomaa epätasa-arvosta. Keskeiset hahmot vaikuttavat myös olevan kaikki jollain tapaa olosuhteidensa uhreja. Päähenkilön tyttöystävän äiti esimerkiksi kammoaa tyttärensä lesbosuhdetta, kun taas eräs nuorista pyrkii elättämään perhettään ja rahoittamaan muuttonsa paikkakunnalta laittomalla lääkekaupalla.
Fear Streetin leikkausten ja vuorosanojen rytmi on mukavan rempseä, mikä saa välillä unohtamaan, että itse dialogi on hiukan latteaa, etenkin kun vertailukohtana tulee väistämättä mieleen Buffy. Realismia ei selvästikään tavoitella vaan ennemmin energistä, nostalgisoivan kevyttä teinimenoa.
Tunnelmaa terästetään jatkuvalla ysäribiisien tykityksellä. Kysymys kuitenkin herää, onko joukkoon ollut välttämätöntä valita läjä anakronistisia kappaleita, jotka ovat ilmestyneet vuoden 1994 jälkeen. Kyllä ysärillä hyvää musiikkia olisi riittänyt! Koti-internet ja AOL lienevät olleet myös vielä tuona vuonna melkoinen harvinaisuus.
Sopivasti asennoituen Leigh Janiakin kauhutrilogian avausosassa on paljon nautittavaa, mutta kapuloita laittaa vastaan genren perisynti: idioottimaisesti käyttäytyvät hahmot. Olen valmis antamaan paljon anteeksi hengenvaarassa panikoiville sankareille sekä heidän pöhköille aivoituksilleen, jotka syntyvät yliluonnollisen pelin sääntöjen ollessa vielä epäselvät. Fear Streetissä teinien älykkyysosamäärä heilahtelee kuitenkin sen verran rajusti, ettei sitä voi katsoa läpi sormien.
Turhauttavana esimerkkinä hyvikset onnistuvat nokkelasti huijaamaan möröt nalkkiin sytytysnesteellä vuorattuun huoneeseen. Poltettuaan murhaajat poroksi he eivät silti yritä estää zombie-tähteitä hakeutumasta jälleen yhteen, vaikka tuolloin vastustajien kuvittelisi olevan heikoimmillaan. Kaapisivat jäännökset vaikka erillisiin laatikoihin!
Käsikirjoitus tietysti auttaa nuorisoa sen verran, että jokainen heidän kaukaa haettu oletuksensa yliluonnollisten vastustajien toimintalogiikasta on oikea. Pelkän lastenlorun ja lehtileikkeen pohjalta he päättelevät, että voittava taktiikka on levitellä uhrin verta ympäriinsä syötiksi sekä hankkiutua eroon kirouksesta pysäyttämällä sen riivaaman henkilön sydän. Se tökkii kuitenkin pahasti, etteivät hahmot vaikka mieluummin pakene autolla jaloin heitä jahtaavia veitsenheiluttelijoita saadakseen lisää miettimisaikaa kuin luottavat välittömästi näihin epätoivoisiin neronleimauksiinsa.
Elokuvan huipennuksessa viimeistään verisuonet paukahtelevat otsassa. En vaadi, että sankarit ymmärtäisivät jallittaa takaa-ajajat esimerkiksi lukittavaan metallikonttiin, jos heillä on mahdollisuus käyttää yhtä joukostaan houkutuslintuna. Tai että he älyäisivät lukita edes tämän kirouksen uhrin johonkin turvalliseen paikkaan ja piilottaa avaimen. Siinä vaiheessa kuitenkin älähdän, kun täysin käsittämätön pillerinpopsintasuunnitelma toteutetaan liikkuvan auton sijaan keskellä hämärää supermarkettia siten, että teinit hajaantuvat yksitellen vartioimaan sisäänkäyntejä. Voi jumalauta nyt!
Filmissä häiritsevät myös hahmojen epäuskottavat tunnereaktiot. Nasevuuksia saa toki keskellä paniikkiakin tällaisessa leffassa laukoa, mutta siihen ei voi olla kiinnittämättä huomiota, miten välinpitämättömästi esimerkiksi päähenkilö sekä hänen exänsä reagoivat jälkimmäisen poikaystävän kuolemaan. Kun sankarit puolestaan pitävät kotiin murtautuvaa murhaajaa vain ärsyttävänä käytännön pilana, ei teinien kylmähermoisuutta voi olla hämmästelemättä. Luonnollisesti elokuvaan on ujutettu myös kauhugenren rasittavin klisee eli täysin kädetön ja piittaamaton virkavalta.
Fear Street on nippa nappa niin kelvollinen, että se herättää kiinnostuksen katsoa seuraavatkin osat. On siinä ja siinä, riittävätkö sympaattinen teinikohellus, katsojan odotusten ympärikääntäminen sekä pari shokeeraavan brutaalia kuolemaa nostalgisoivan slasherin kantimiksi. Avausosalta löytyy kuitenkin siinä määrin ilahduttavaa uskallusta, että annan trilogialle mahdollisuuden.
Kommentit
Lähetä kommentti