Fear Street -elokuvasarja tuntuu kahden osan jälkeen turhauttavalta kokemukselta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Leigh Janiakilla on selkeästi taitoa, sillä leffat tekevät monia asioita kieltämättä paremmin kuin keskimääräinen kauhuraina. Samalla ne kuitenkin sössivät perusasioissa
Vuoteen 1978 sijoittuvassa trilogian kakkososassa hahmoja kehitetään ja pohjustetaan hyvin, minkä vuoksi heistä välittää keskivertoa lajityypin teosta enemmän. Heitä myös poistetaan päiviltä säälimättömästi, joten tarinassa on panoksia. Filmi ei myöskään tyydy pelkkien teinien silpomiseen vaan myös lapsia tapetaan julmasti, joskin kamera ei heidän kohdallaan julmuuksia näytä. Murhakekkereissä on hetkittäin kylmääviä mielleyhtymiä jopa Utøyan tragediaan.
Hahmojen kasvukivut jatkavat ensimmäisen osan aloittamaa tematiikkaa epäreiluista varttumislähtökohdista. Toki tämä teeman käsittely on lähinnä vanhan kertausta eikä siihen oikeastaan pureuduta jatko-osassa syvemmin. Teinien keskinäinen vuorovaikutus lässähtää myös useaan otteeseen elokuvan avainhetkinä melodraaman puolelle.
Näyttelijöistä tuttu naama on Stranger Thingissä loistanut asenteikas Sadie Sink. Hän vetää Ziggy-päähenkilön roolin erinomaisesti tässäkin filmissä ja on teinikauhun päähenkilönä jopa oikeasti teini-ikäinen. Emily Rudd hänen siskonaan Cindynä sekä Ryan Simpkins heidän ystävänään Alicena suoriutuvat osistaan niin ikään moitteettomasti. Pienessä sivuosassa nähdään lisäksi Communitysta tuttu Gillian Jacobs.
Jos ensimmäisen filmin suurimpana innoittajana oli Scream, kakkososa ottaa vaikutteensa Perjantai 13:nnesta. Kasarislasherin kaavan seuraaminen luulisi olevan helppoa, mutta miksi hemmetissä murhaaja säntäilee ympäriinsä ilman maskia paljastaen identiteettinsä välittömästi yleisölle ja läsnäolonsa sankareille? Miksi osa hahmoista viettää puolet elokuvaa harhaillen maanalaisessa luolassa ja miksi heille omistetaan tuhottomasti aikaa? Jännite on ison osan elokuvaa ihan tipotiessään, vaikka tällaisessa leffassa sen kuvittelisi syntyvän itsestään.
Mukana on tietysti inspiraationlähteistä ammennettuja kliseitä, kuten seksiä harrastavien tai yleisesti ärsyttävien teinien joutuminen murhaajan uhreiksi. Elokuva olisi tosin kaivannut ensimmäisen osan kaltaista yleisön odotuksilla leikittelyä, sillä nämä piirteet ovat ne viimeisimmät, jotka kaipaavat toisintamista alkuperäisteoksista. Onko päähenkilön esimerkiksi aivan pakko kerta toisensa jälkeen juosta piiloon lähimpään rakennukseen, josta on vain yksi uloskäynti, sen sijaan, että hän pinkoisi vain metsään katsomatta taakseen? Kameran ohi "ZING!"-ääniefektin saattelemana viuhahtelevat tummat hahmot alkavat myös tässä vaiheessa puuduttaa.
Elokuvan huipennus on periaatteessa dramaattinen mutta myös lässähdys. Tiedämme lopputuloksen jo etukäteen, mikä tekee koko takaumatarinasta kummallisen pointittoman. Toki arvattavana twistinä lopussa paljastuu, ettei kuollut sisko olekaan Ziggy vaan Cindy. Silti toisen siskon saadessa kirveestä ja toisen maatessa vieressä puukoniskuista tuupertuneena, kliimaksi tuntuu kelvollisen hahmokäsikirjoituksen ansiosta sentään julman brutaalilta – myös tunnetasolla.
Leffan lopetus turvautuu kuitenkin täydellisen epäuskottavaan temppuun. Ziggyn pulssin palauttaminen tekohengityksellä on jo itsessään tympeimmän pään Hollywood-klise, mutta miten ihmeessä painelu-puhalluselvytys on auttavinaan puukotushaavoihin ja verenhukkaan? Jokin raja typeryydelläkin.
Jos Fear Street olisi episodipohjainen televisiosarja, lopettaisin luultavasti tähän paikkaan, sillä olen hukannut aikaa jo yhteen yhä hölmömmäksi äityvään Stranger Thingsiin. Koska jäljellä on kuitenkin jäljellä enää yksi elokuva, ja se monien trilogian parhaimmaksi kehuma, puserran sen läpi sarjan hetkellisten positiivisten välähdysten kannustamana.
Kommentit
Lähetä kommentti