Dawn of the Dead (1978)

Zombielokuvien joukossa George A. Romeron Night of the Living Dead on ehdoton suosikkini. Myös ensimmäistä filmin jatko-osista on kehuttu vuolaasti. Dawn of the Dead ei kuitenkaan nouse kirjoissani edeltäjänsä tasolle, vaikka onkin lukemattomia kertoja jäljitelty alagenrensä klassikko.

Dawn of the Dead alkaa miellyttävästi keskeltä katastrofia. Koska kyseessä on jatko-osa, zombiapokalypsia ei tarvitse alkaa erikseen selittelemään, vaan peruskonseptin oletetaan olevan yleisön hallussa. Näin päästään suoraan itse asiaan.

Jo leffan alusti asti esitellään brutaalia kuvastoa, josta suunta on vain verisempään päin. Katkenneita raajoja, halkaistuja kalloja, räjähtäviä päitä ja suolenpätkiä esitellään kavahtamatta eivätkä edes lapset säästy lihamyllyssä. Menossa on kuitenkin mukana sen verran silmäniskuja, pikumustaa huumoria kuin myös sarjakuvamaisuutta muun muassa kirkkaana hohtavan veren muodossa, ettei väkivalta pääse ällöttämään.

Huomattava osa zombifilmien ja -televisiosarjojen kliseistä on lähtöisin Dawn of the Deadista. Alussa esimerkiksi hahmot opettelevat selviytymistä elävien kuolleiden valtaamassa maailmassa, mutta myöhemmin todelliseksi viholliseksi paljastuvat totuttuun tapaan muut ihmiset. Myös ikoninen ostoskeskusmiljöö on lähtöisin tästä elokuvasta.

Kliseissä on tosin se ikävä puoli, että elokuvan seuraajat ovat hieroneet kököimpiä niistä naamaan kyllästymiseen asti. Zombit ovat esimerkiksi niin hitaasti laahustavia avuttomuuksia, että niille henkensä menettämisen pitäisi olla saavutus. Niin vain tumpeloivat päähenkilöt siinä kuitenkin aika ajoin onnistuvat, mikä on usein turhauttavaa.

Typerä hahmojen käytös on tuttua jokaiselle The Walking Deadinsa katsoneelle. Hitaasti kohti ryömivä kalmo saa jähmettymään paikalleen, tarpeettomia riskejä otetaan holtittomasti ja kuolleille annetaan jatkuvasti armonaikaa kiinnikirimiseen. Resursseja tuhlataan surutta luodeista ja helikopterin polttoaineesta lähtien. Ääntä ei käytetä houkuttelemaan kalmoja esiin piiloista muttei sen käyttöä liiemmin varotakaan. Kukaan ei lisäksi ymmärrä, että keihäs ja suojapuku tekisivät selviytyjästä käytännössä voittamattoman. Mahdollisesti tartuttavista veriroiskeista ei tietenkään tarvitse välittää.

Koska Dawn of the Dead on edeltäjänsä tavoin Romeron ohjaama, se ei ole vailla yhteiskunnallista ulottuvuuttaan. Elokuvasta on useita versioita, joista toinen huomionarvoinen on Dario Argenton leikkaus. Romeron oma näkemys on näistä se satiirisempi, jonka myös itse katsoin.

Ostoskeskukseen tarinan sijoittuminen ei ole sattumaa, sillä elokuva irvailee jatkuvasti kulutusyhteiskunnalle ja -hysterialle. Sankarit innostuvat saman tien kaiken kaman määrästä, jota he voivat haalia vapaasti hyllyiltä mukaansa. Zombit, nuo aivottomat kuluttajat, puolestaan hakeutuvat ostarille, koska he muistavat sen tärkeänä paikkana edellisestä elämästään. Myös maantierosvojen joukko menettää ryöstösaaliksen huumassa nopeasti kiinnostuksensa hyviksien kanssa taistelemiseen. Kaikki päähenkilöt eivät ole kuitenkaan valmiita luopumaan helpolla materisesta hyvästään, joka hämärtää heidän todellisuudentajuaan ja prioriteettejaan.

Leffan satiirin ongelma on siinä, että se on aavistuksen liian alleviivattua. Keskeisen vitsin havaitsee nopeasti, mutta filmi ei pureudu pintaa syvemmälle aiheeseensa. Siksi tarinan keskivaihe laahaa, koska hahmojen toilailua kauppakeskuksessa venytetään tarpeettomasti. Onneksi toimintaa ja komediaa sentään yhdistetään valtaosan ajasta viihdyttävästi ja ruokitaan hilpeillä musiikkivalinnoilla.

Dawn of the Dead on tullut kuuluisaksi myös aikakaudelle mullistavasta maskeerauksestaan. Historiaa täytyy arvostaa, ja etenkin elokuvan gore-efektit ovat ajoittain hauskoja. Silti ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että päämaskeerausartisti Tom Savini on opettanut apostolinsa Greg Nicoteron mestariaankin etevämmäksi. Nicoteron luomukset esimerkiksi Walking Deadissa ovat nykypäivänä nimittäin niin suvereeneja, että Romeron teoksen sinertävänharmaaksi värjätyt kalmot hiukan huvittavat sen rinnalla.

Silmään pistää leffassa myös maininta siitä, että zombit pysyvät hengissä hotkimalla ravinnokseen osan uhriensa ruumiista. Silti valtaosalla elävistä kuolleista ei näy minkäänlaisia syömisjälkiä kehoissaan!

Dawn of the Deadin näyttelijäsuoritukset ovat se, mistä elokuvaa usein kritisoidaan. Ne ovat kieltämättä tönkköjä, erityisesti filmin alkupuolella, mutteivät missään nimessä kammottavia. Vakuuttavin joukosta on Ken Foree, joka esittää jatkuvasti tilanteen tasalla pysyttelevää mellakkapoliisia.

Zombiklassikkona Dawn of the Dead on hauskaa viihdettä, jossa sekoittuu sopivasti toimintaa, jännitystä, kauhua, mustaa huumoria ja satiiria kaoottiseksi keitokseksi. Sen yhteiskuntakritiikki on osuvaa muttei järin syväluotaavaa, ja keskivaiheillaan leffa kaipaisi saksimista. Night of the Living Deadin kaltaista kauhumestariteosta tästä ei minun silmissäni muodostu, mutta merkittävä ja viihdyttävä suunnannäyttäjä kyseessä on silti elävistä kuolleista kertovien elokuvien saralla — niin hyvässä kuin pahassa.