Sankari

Ennen Hytti nro 6:n näkemistä kävin toissapäivänä katsomassa sen kanssa palkintopallin jakaneen Gran Prix -voittajan, Asghar Farhadin Sankarin. Farhadi on tunnettu parhaan kansainvälisen Oscarin voittaneista elokuvistaan Nader ja Simin: ero sekä The Salesman. Olen nähnyt näistä aikaisemmin Naderin ja Siminin, mutta väittäisin Sankaria jopa paremmaksi filmiksi. Sen suurin heikkous on toisaalta siinä, että Naderin ja Siminin jälkeen se tuntuu rakenteeltaan turhankin tutulta.

Sankari kertoo velkavankeuteen joutuneesta Rahimista, jonka tyttöystävä löytää hylätyn laukun täynnä arvokkaita kultarahoja. Sen sijaan, että pari käyttäisi rahoja lyhentämään Rahimin velkaa, miehen omatunto alkaa kolkuttaa, ja hän järjestää laukun palautuksen oletetulle alkuperäiselle omistajalleen.

Epäitsekäs päätös kiinnittää muiden huomion, joten pian Rahimia haastatellaan jo televisioon ja lahjoittajat keräävät rahaa hänen avukseen. Mies erehtyy kuitenkin suoraviivaistamaan tarinaansa muutamalla valkoisella valheella, joiden herättämien epäilysten myötä hyvä teko alkaa kääntyä itseään vastaan.

Vaikka Sankarin hahmot kokevat paljon kärsimyksiä ja aiheuttavat ikävyyksiä toisilleen, Naderin ja Siminin tavoin elokuvassa ei ole varsinaisesti pahoja ihmisiä. Kaikkien henkiöiden motiivit ovat pohjimmiltaan ymmärrettäviä ja samaistuttavia. Kun esimerkiksi puhtaasti pikkumaisena ja ilkeäsieluisena näyttäytynyt velkoja kertoo oman puolensa tarinasta, sympatiat yhtäkkiä tasapainottuvat ja katsoja alkaa hänen tavoin kyseenalaistaa, ansaitseeko Rahim minkäänlaista erityiskohtelua.

Olosuhteet, joissa epämiellyttäviä asioita tapahtuu pohjimmiltaan hyville ihmislle, on tietysti luonut yhteiskunta. Jo velkavankeuden konsepti huutaa itsessään järjettömyyttä: miten velallisen pitäminen vankina auttaa häntä mitenkään lyhentämään rästejään! Instituutiot heittävät muutenkin kapuloita päähahmon rattaisiin muun muassa siinä, että häneltä vaaditaan järjetöntä määrää todistelua rehellisyydestään ennen kuin töiden saaminen on vapautumisen jälkeen mahdollista.

Kunnia ja maineen varjelu antavat myös yhteiskunnan jäsenille vahvoja insentiivejä toimia toisiaan vastaan. Etenkin tämä korostuu sosiaalisen median hallitsemassa todellisuudessa, jossa ihminen voidaan ylentää yhtenä päivänä sankariksi ja vetää lokaan seuraavana.

Rahimin vankilan johtohahmot vaikuttavat esimerkiksi reiluilta siinä, että he tuovat suojatilleen medianäkyvyyttä, mutta yhtenä motiivina on ilmiselvästi siirtää huomio pois vähemmän mairittelevasta itsemurhatapauksesta. Kun päähenkilön uskottavuus kärsii, tuki ollaan perumassa sen sileän tien. Samoin hyväntekeväisyysjärjestö, joka voisi auttaa miestä pinteessä, jättää huonon julkisuuden pelossa riskin ottamatta.

Naderin ja Siminin nähneelle katsojalle Sankarin juonenkulku on arvattava. Hyvää tarkoittava mies joutuu koko ajan pahempaan pinteeseen ja kaivaa itselleen vain syvempää kuoppaa yrittäessään korjata tilannettaan. Kuitenkin siinä suhteessa asetelma on kiinnostavampi kuin Naderissa ja Siminissä, että tällä kertaa tarinan osapuolet ovat kaikki moniulotteisempia kuin kyseisen leffan sokeassa oikeudentunnossaan kohtuuttomasti käyttäytyvä vaimo. Myös lopetus on Sankarissa synkempi, sillä Rahim tyytyy lopulta hyväksymään kohtalonsa ja palaamaan vankilaan.

Elokuvan otsikko ei tietenkään viittaa päähenkilön päätökseen palauttaa käsilaukku, sillä kuten filmi suoraan toteaa, varastamatta jättäminen ei ole mikään sankariteko vaan vähintä, mitä voi odottaa. Se ei myöskään viittaa ainoastaan median rakentamaan keinotekoiseen sankaruuteen.

Sen sijaan Rahimin todelliset epäitsekkäät, sankarilliset teot tapahtuvat leffan lopussa. Hän luopuu lahjoituksistaan kuolemaantuomitun pelastamiseksi ja estää puhevikaisen poikansa hyväksikäyttämisen mediapelissä sympatian herättämiseksi, vaikka joutuukin kärsimään seurauksena rangaistuksensa.

Elokuvan moraalia voi tosin kyseenalaistaa siinä, miten se antaa ymmärtää, että Rahimilta on moraalinen teko olla altistamatta poikansa someyleisölle. Ensinnäkin tämä on pohjimmiltaan samanlaista pintapuolista kunnian varjelemista kuin kaikkien muidenkin leffan hahmojen toiminta. Toiseksi pragmaattisempi lähestymistapa olisi varmistanut sen, ettei jälkikasvu joudu varttumaan ilman isäänsä. Ironista on myös, että koska kyseessä on tarinan tunteellisin hetki, filmi käytännössä itse tiristää katsojilta tunteita pojan kustannuksella.

En voinut myöskään voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että päähenkilön näyttelijäksi on valikoitunut juuri komea Amir Jadidi. Kysyä sopii, herättäisikö esimerkiksi hänen veljeään näyttelevä ylipainoinen Alireza Jahandideh läheskään samanlaisia elokuvayleisön sympatioita samassa roolissa.

Jadidi tosin luo hahmosta jatkuvalla hiukan epävarmalla kestohymyllään lievästi epäilyttävän myös katsojalle. Tämä on tarpeellinen vivahde, sillä se auttaa yleisöä ymmärtämään muiden hahmojen skeptisyyttä hänen rehellisyytensä suhteen.

Fahradin Sankari on väkevä ja mukaansatempaava draama, joka kiinnostavien henkilöidensä ja konfliktiensa ohella tarjoaa kiehtovan ikkunan iranilaiseen yhteiskuntaan. Tältä maailmankolkalta näkisi mieluusti enemmänkin laatuelokuvia teatterien valkokankailla. Ainoa leffan vaikuttavuutta himmentävä tekijä on siinä, miten vähän se eroaa lopulta ohjaajansa aiemmasta menestysfilmistä.